tiistai 17. lokakuuta 2017

Good vibes

Poitsun pitkät päikkärit jatkuu edelleen! :) Nyt taitaa olla jo puoltoista viikkoa, kun joka päivä on ollut noin 2,5 tunnin unet. Auttaa sekä äitiä että poitsua jaksamaan. :) Mietiskelin tuossa, että mitäs nyt tekisin, kun tää tietokone osui silmään, että nythän olis just hyvä hetki päivittää blogia.

Poitsu on nyt 4,5 kuukautta vanha. Kaksi päivää sitten hän oppi kääntymään selältä vatsalleen ja kyllä tätä on odotettukin. Kyljelleen kääntyminen alkoi vajaa pari kuukautta sitten ja kuutisen viikkoa on ollut kovat kääntymisyritykset. Nyt ei sitten muuta tehtäisikään. :D

Meillä sujuu tällä hetkellä muutenkin tosi mukavasti. Vatsa on alkanut tottua kiinteisiin ruokiin ja jäbä alkaa hoksaamaan lusikan päälle jo vähän paremmin. Perunaporkkanasose maistuu, samoin luumu, mango ja omena. Iltavelli on myös ollut suosikki. Kovasti tässä nyt ootellaan että päästään laajentamaan puuroihin, lihaan ja pastaan.

Poitsu on ollut huippuiloinen ja nukkunut tosiaan päivisin hyvin. Hän jaksaa usein olla jo yli kaksikin tuntia hereillä pirteänä kun tähän asti määrä on ollut maksimissaan 1,5h. Illat meillä on helpottunut tosi paljon, noin kolmen kuukauden kohdalla illat oli masuvaivojen huutoa ja kiukuttelua, nyt touhuillaan usein hyvillä mielin iltapesuun asti. Yöt menee edelleen vaihtelevasti, tosin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä sekä viime yönä päästiin molempina melkein viiden tunnin unipätkään, mikä noin pienelle vauvalle on jo täyden yön nukkumista. 3,5-4,5 kuukauden ikäisenä meillä oli tosi paljon huonoja öitä, jolloin poika heräili 8 kertaakin yössä. Nyt on ollut tasaisempaa, melkein hirvittää se ääneen sanoakin kun olishan se niin kiva et tämä jatkuisi! Vaikka vaiheitahan ne noi huonommatki unijaksot ovat vaan.

Viikonloppuna poitsu oli mamman ja tädin hoidossa ja oli mennyt taas kiltisti yöunille. Mammalla oli matkasänky ja uni maistui siellä kyllä tosi hyvin. Jäbä on ollut nyt kolme kertaa jonkun muun hoidossa ja kaikki kerrat on menneet hyvin. Tuntuu kivalta, kun mekin voidaan joskus päästä miehen kanssa hetkeksi viettämään kahdenkeskistä aikaa. Meillä on suppea tukiverkosto ja tää asia on mua huolettanut, mut eipä sitä nähtävästi tarvitse kuin muutaman ihanan ihmisen. :)

Sunnutaina meillä alkaa vauvauinti, innolla sitä odotellaan! Miehen kanssa molemmat tykätään uida ja vedestä muutenkin, olis kiva poitsulle tämä kans siirtää. Suihkusta ja kylvystä hän ainakin tykkää kovasti.

Mun synttärit oli ja meni ja kyllähän ne sitten loppujen lopuksi tosi mukavat oli. Sushi ja kuohuviini maistui perjantai-iltana, ja lauantaina päästiin kahdestaan syömään. Mies osti mulle aivan huikean synttärilahjan, personal trainerin kuukaudeksi. Oon kärsinyt paljon tiukkaan jääneistä raskauskiloista, siitä että vaatteet ei mahdu ja en oo enää saanu kiinni liikunnasta, jota harrastin paljon ja monipuolisesti siihen asti että tulin raskaaksi. Tänään on eka tapaaminen pt:n kanssa ja jännittää kyllä vähän, mutta tää on kyllä maailman siistein lahja! Olin siitä koko syksyn puhunut, että jos vaan olisi varaa niin hyödyntäisin mun mahtavan hierojan pt-palveluja ja mies oli tästä ottanut onkeensa. Paras. <3

Tästä merkinnästä huomaa, miten hyvää on tehnyt, että viime yönä sai nukkua paremmin. Ihan eri energiatasot ja mieliala. Tuommoiset yöt myös antaa toivoa, että kyllä mäkin saan vielä niitä kunnollisia öitä joskus nukkua. :) Mukavaa viikkoa kaikille!

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

4 kuukautta

Kohta meidän pikku-ukko on jo 4,5 kuukautta vanha. Kyllähän siitä paljon kuulee, että sitten aika vasta alkaa mennäkin nopeaan, kun on lapsia, mutta kyllä se tosiaan konkretisoituu silloin kun oman lapsen kasvua seuraa.

Harmittaa välillä, etten ehdi päivitellä tänne sen enempää. Olis kiva ehtiä ainakin kuukausittain tehdä tää katsaus et miten on mennyt ja mitä poika jo osaa. Poitsu on nyt parisen viikkoa nukkunut yhdet pitkät päikkärit joka päivä eli jos tämä jatkuu niin voisin pitää joka viikko vaikka yhden blogipäivän. Nytkin kun ehdin hetkeksi kirjottamaan, tuli heti se ihana innostunut fiilis, että jes, nyt ehdin laittaa ajatuksia ylös.

Poika on siis kohta 4,5 kuukautta vanha. Meillä on jo kohta parisen kuukautta ollut hyvin selkeä iltarytmi, mikä takaa sen, että poika menee yöunille ongelmitta samoihin aikoihin joka ilta. Tää on auttanut arjessa jaksamista huikeasti, koska kello 20 jälkeen on varmaa, että on aina aikaa sekä itselle että parisuhteelle. Aamuisin sitten herätäänkin kyllä jo 7 maissa viimeistään, mutta toi ilta-aika on niin ihanaa, että kyllä ne aikaiset aamut sitten jaksaa. Senkin takia, että vastaisin aamussa omassa sängyssään on iloisesti hymyilevä ja höpöttelevä poika.

Yöt meillä vaihtelee edelleen tosi paljon. Välillä on, meidän mittakaavassa, hyviä öitä useampi putkeen, eli että heräämisiä on kolme, sitten tulee taas niitä öitä kun heräillään tunnin välein. Oon väsynyt, ei voi kieltää, ja oon ajoittain ollut tosi kateellinen kaikille, jotka saa nukkua öitään useamman tunnin putkeen. Mutta, tää on meidän vauva ja hän nyt nukkuu näin, ja tääkin on vaan vaihe. Vaan vaihe, se ajatus kyllä jotenkin auttaa jaksamaan. Mun vauva herää koska hän tarvitsee mua, koska hän on terve ja kehittyy normaalisti, ja mä oon onnekas että mulla on tää vauva, joka herää. Väsymykseenkin turtuu, ja vaikka on niitä päiviä, että tuntuu että en mä kyllä jaksa, niin kyllä sitten vaan kuitenkin jaksaa. Yrittää vaan keskittyä niihin positiivisiin asioihin. Ja oon ajatellut, mä herään vaikka sata kertaa yössä jos saan pitää tän onnen ja mun pienen perheen terveenä ja mun kanssa vielä tosi tosi pitkän aikaa.

Poika osaa tällä hetkellä kannatella itseään kyynerpäin varassa ja myös nostaa rintakehää ylös lattiasta käsillä, työntää myös varpailla alakroppaa ylös lattiasta. Hän ei vielä käänny, mutta yritys on kova ja uskoisin että lähiviikkoina hän jo kääntyy. Halu ryömimään on kova myös ja peppu nouseekin jo lattiasta. Poitsu on tosi liikkuvainen ja tarkkaavainen. Viime viikolla hän oppi, että käden voi avata ja sulkea, ja siinä kuluukin aikaa kun tätä ihmettelee. Tovi jos toinenkin hän vain tuijottelee käsiään ja avaa ja sulkee niitä. On osannut siirtää tämän myös käytäntöön, tarttuu leluihin ja laittaa niitä suuhun, pitää myös pikkuhetkiä tuttipullosta itse kiinni. Viime viikolla hän oppi myös päristämään huulilla,eikä muuta nyt tekisikään. :D Hän on pääasiassa valtavan iloinen, nauravainen ja juttelevainen kaveri. Hänellä on lempilelut, lempikirjat ja lempipiirretyt. Isin parta naurattaa kovasti, kun se kutittaa, ja siitä on kiva ottaa kiinni. Myös äidin hiukset naurattaa, sekä kaikenlainen hassuttelu ja höpöttely. Hän rakastaa musiikkia, varsinkin Satu Sopasen lastenlaululevyä ja Vain elämää -ohjelmaa.

Oon saanut kaksi äitiystävää tästä läheltä, sekä järjestän perhevalmennuksemme äitien vauvatreffejä ja tää kaikki on saanut mua piristymään paljon. Oon kokenut oloni melko yksinäiseksi välillä, ja ollut vähän loukkaantunutkin siitä miten jotkut ystävät on kaikonneet. Vaikka ymmärtäähän sen, tavallaan. Oon myös iloinen siitä, että meidän pojalla on mahdollisuus saada pitkäaikaisia ystäviä muista vauvoista. Käydään muskarissa tiistaisin, ja siitä tykätään molemmat hirveästi. Ensi viikolla aloitetaan vauvauinti.

Kyllä sitä tässä pikkuhiljaa huomaa, että arki alkaa sujua, vaikka väsymys onkin kova ja päivät on joskus aika pitkiä. Oman lapsen hymy ja kehityksen seuraaminen on kuitenkin ihan mahtavaa, ja mä oon ihan valtavan kiitollinen joka päivä siitä, että mä saan olla äiti, juuri mun ihanan pojan äiti.

Katselin tuossa kuvia kesältä, missä poitsu on vielä ihan pikkuvauva ja kyllä niitäkin aikoja nyt jo lämmöllä muistelee. Kaikki tää on ollut jotenkin niin ihmeellistä, tunteiden vuoristorataa ja jotenkin tosi paljon rankempaa mitä etukäteen aattelin, mut myös paljon hienompaa. On ihan mahtavaa miten rakkaus aktualisoituu tuohon lapseen, mun ja miehen rakkaus ja rakkaus häneen tulee jotenkin niin näkyväksi tuossa pikkutyypissä. Oon hänestä ihan valtavan ylpeä jo nyt, mun suurin saavutus.

Mitä muuta kuuluu? Kyllähän tässä itse jää vähän toiseksi kun vauvaa pääasiassa arkipäivät yksin hoitaa. Siinä missä ennen oli kiva että oli lakatut kynnet, tukka laitettu, meikkiä joka päivä ja vaatteisiin uhrattu ajatusta, on nyt tärkeintä että ne vaatteet ylipäänsä saa helposti päälle ja tukka on harjattu, jos ei oo pakko niin meikkaamiseen en jaksa uhrata aikaa jos oon vaan kotona. Kaikki omat harrastukset on vähän jäänyt ja se harmittaa, tosin, tää on vain vaihe. Toi pikkutyyppi on pikkutyyppi niin vähän aikaa, kyllä mä ehdin sitten. Käyn kerran viikossa koiratreeneissä Mintun kanssa ja muskari ja vauvauinti on mullekin mieluisia juttuja, samoin päivittäiset lenkit poitsu rattaissa.

Täytän ylihuomenna 32 ja oon saanut kyllä suurta harmia revittyä siitä, että tänä vuonna en jaksanut ja pystynyt järkkäämään minkäännäköisiä synttärijuhlia. Synttärit, niin omat kuin läheisten, on mulle tosi tärkeitä ja nyt tuntuu niinkuin koko homma menis ohi. Mies on kyllä luvannut järjestää mulle sushi-illallisen ja lauantaina päästään syömään kahdestaan kun mamma vahtii poikaa, että sekin on kyllä jo tosi spesiaalia. Enkä mä oikeestaan paremmin tätä synttäriä vois viettää, äitinä vihdoinkin, mun rakkaimman perheen kanssa.

Itsestäni voisin kyllä huolehtia vähän enemmän, mikä ehkä nyt helpottaa jos nuo pitkät päikkärit pojalla pysyy joka päivä. Kirjoitella, jumpata, ehkä lakata ne kynnetkin taas joskus, kutoa, värittää ja lukea. Viikottain tulee nyt onneksi tavattua muita äitejä ja vähän harrastettua.

Että niin, kyllä meillä menee nyt oikeestaan tosi hyvin. Rankkaa on välillä, huonot yöt, kiukkupäivät, väsyneet päivät parisuhteessa ja se kun välillä on itse aivan loppu. Mutta sitten ne hyvät asiat aina voittaa ja kyllä äitiys on ihan ehdottomasti parasta ikinä.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

3 kuukautta

Ylihuomenna meidän poika täyttää 3 kuukautta. 3 kuukautta olen ollut äiti, 3 kuukautta me ollaan oltu pieni perhe.

Kesä oli ja meni. En muista siitä kauheasti. Oli vissiin viileä kesä, not that I would know. Odotan innolla syksyn tuloa.

Meillä on kaikki mennyt ihan hyvin, ilman suuria ongelmia. Meidän poika kasvaa nopeaa tahtia. Eka vaatekoko kävi pieneksi kuukauden jälkeen. Muutama viikko sitten siivosin pienimmät vaatteet pois kaapista ja tirautin pienet itkut. Muistan niin elävästi ne ekat päivät kun niitä vaatteita valittiin ja puettiin. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, miten hurmioitunut sitä olikaan.

Poika sai nimen virallisesti heinäkuun lopussa ja kastetilaisuus oli tosi kaunis, ja mulle tosi tärkeä päivä. Oon päättänyt pitää pojan nimen ja kasvot pois blogista, ainakin toistaiseksi.

Poika osaa kannatella päätä hienosti, on tehnyt sitä jo tosi pienestä. Kova halu liikkeelle on ollut jo pari kuukautta, mutta vielä möngitään vaan paikallaan. Viimeiset pari viikkoa on juteltu kovasti ja tää on ihan mahtavaa, hän vastaa jutteluun ja jokeltelee kovasti. Ääneenkin on jo muutaman päivän ajan naurettu. <3 Painoa on jo yli 7kg ja epäilen pituutta olevan n.64cm, viikon päästä neuvolassa selviää. On ihanaa huomata, miten pieni on jo oma persoonansa. On juttuja mistä hän pitää ja juttuja mistä ei tykkää. Lempilelut, lempilaulut, lempikohdat mistä silittäminen saa hymyilemään. Rakastan sitä miten hänen naama menee ihan ruttuun kun häntä naurattaa. On ihan käsittämätöntä miten tärkeä tuo pieni voi olla, äidinrakkaus on jotain mitä en osaa yhtään kuvailla.

Oon kuullut, että ekat kolme kuukautta vauvan kanssa on rankimmat. Tämän voin allekirjoittaa, vaikken vielä tiedäkään miten kolmen kuukauden jälkeen alkaa sujumaan. En oo ikinä ollut väsyneempi kuin nyt. Parisuhdekin on ollut koetuksella. Poika on temperamenttinen, ei viihdy minuuttiakaan yksin esim. leikkimatolla ja nukkuminen on ollut pätkittäistä. Päivärutiineilla päästiin onneksi muutama viikko sitten siihen, että poika menee joka ilta nukkumaan n. klo 20. Yöllä heräillään usein, muutama yö on parin viikon aikana ollut, että on nukuttu hiukan pidempiä pätkiä, jotka meille siis on 3-4 tuntia. Parhaimmillaan/pahimmillaan poika on herännyt 7 kertaa yössä. Päiväunia hän nukkuu pääasiassa puolen tunnin pätkissä, välillä 1-2 tuntia, näitä ei kuitenkaan voi mitenkään ennakoida eikä sitä tapahdu joka päivä. Ihan kaikki keinot on kokeiltu nukkumisen parantamiseen. Mulla on kovat toiveet siitä, että meilläkin helpottaisi kun kolme kuukautta tulee täyteen.

Vauva-arjen alku on ollut mulle niin paljon rankempaa mitä ajattelin. Olen teini-ikäisestä asti haaveillut äitiydestä, olen ollut niin paljon tekemisissä lasten kanssa, se on se mitä osaan. Ja sitten olinkin ihan pihalla. En tiennyt mitään vastasyntyneestä ja elämästä hänen kanssaan. Vertaistuki puuttui, hoitoapuakaan ei miehen lisäksi juuri ole. Pari kuukautta kesti, että sain vähän itseluottamusta äitinä, että minä kyllä osaan ja tiedän lapseni parhaan. Ajattelin naiivisti olevani valmis äiti, miten sitä voisi olla.

Paljosta oon joutunut luopumaan. Enää asioita ei voi tehdä ihan miten ja milloin vaan. Kaikki oma on toissijaista, lapsen tarpeet aina ensin. Täydellinen symbioosi lapsen kanssa on ollut joskus raskasta, mitä sitä kieltämään. Onneksi olen alusta saakka saanut omaa aika ajoittain, mies hoitaa lasta mielellään ja valvoo viikonloppuyöt jotta saisin nukkua. Korvaamaton ihminen. <3

Äitiys on parasta mitä voisin kuvitella ja lapsemme on ihaninta maan päällä. Vaikka sanon, että olen väsynyt ja on ollut rankkaa, en silti rakasta poikaa ja tätä elämää yhtään vähempää.

Olen tosi kiitollinen siitä, että poika on terve ja kehittyy normaalisti. Äidin huoli on jo läsnä. Itkuiset päivät, onko nyt joku hätä, pitääkö mennä lääkäriin? Miksei se vielä käänny kun muut jo kääntyy? Onko jokin vialla kun nukkuu pätkissä? Toivottavasti hän pysyy aina terveenä ja on onnellinen, teen kaikkeni aina tämän onnistumiseksi.

Samalla kun toivon, että poika olisi aina tämä ihana vauva, en malttaisi odottaa että hän kasvaa ja näemme millainen persoona hänestä tulee, mitä kaikkea hän osaa ja mistä hän pitää. Paljon muuta ei oo nyt kerrottavaa toistaiseksi, ja tää on ihan hyvä näin. Kyllä sitä vielä ehtii.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Vauva-arkea, osa kaksi

Poika on nyt 5,5 viikon ikäinen.

Hän on kyllä mullistanut elämän. Vauva-arjen rankkuus on yllättänyt mut, toisaalta en tiedä miksi, koska ei tästä voi tietää mitään tätä kokematta, eikä mulla kai edes ollut mitään ennakko-ajatusta synnytyksen jälkeisestä elämästä.

Perfektionisti ja ylisuorittaja minussa on ottanut asiat välillä todella raskaasti. Päässä on kuva siitä, miten asioiden pitäisi mennä, vaikka kaikki mun kokemus lapsista on vuoden ikäisestä ylöspäin. Vastasyntynyt ja pieni vauva on niin eri asia. Hän on uusi ihminen, ja täysin avuton. Ei siihen voi varautua millaista on kun pikku ihminen on täysin kiinni sinussa eikä voi kertoa mikä on hätänä muuten kuin itkemällä. Oman vauvan itku on ollut mulle yllättävän raskasta, oma neuvottomuus turhauttaa silloin kun vauva vain kitisee eikä rauhoitu. Eikä siihen voi varautua miltä ne pätkittäiset yöunet oikeasti tuntuu. En oo ikinä elämässäni ollut näin väsynyt, vaikka lähes puolet elämästäni oon nukkunut huonosti ja heräillyt öisin. Asiat tarkkaan suunnittelevana on myös ollut vähän vaikea oppia siihen, että näin pienen vauvan kanssa ei päivärytmiä ole, joten asioiden sujumisesta ei voi tietää.

Miehelle jälleen iso kunnianosoitus tässä, en ymmärrä miten ihmiset selviää tästä yksin. On niin erilaista ja paljon helpompaa kun meitä on kaksi poikaa hoitamassa, jakamassa yösyötöt ja tarjoamassa toiselle välillä hengähdystauon kun pojan kanssa on hankalampaa. On myös hienoa huomata, että vaikka meillä on toisillemme tällä hetkellä todella vähän aikaa ja väsymys kuormittaa monin tavoin, parisuhteemme voi hyvin edelleen.

Mutta, ettei nyt tulisi väärää kuvaa, musta on aivan mahtavaa olla äiti. :) Se on aivan ihmeellistä, että toi pieni ihminen tuli minusta ja kasvaa niin valtavaa vauhtia pikku persoonaksi. On mahtavaa seurata hänen kasvuaan ja olla hänen äitinsä. Itse tässä kasvaa henkisesti samalla kovaa vauhtia vanhemmaksi, joten hämmennys on ymmärrettävää.

Meillä on melko temperamenttinen poika. Joskus, kun nukuttaminen yöunille kestää neljättä tuntia, miettii että olisipa meidänkin vauva vähän helpompi ja rauhallisempi. Mutta tää on meidän vauva, täydellinen juuri näin. <3 Nukkuminen on välillä melko pätkittäistä ja menossa on tällä hetkellä kuuden viikon hulinat, joten kitinää ja tyytymättömyyttä on riittänyt. Mutta mä en tiedä mitään parempaa maailmassa, kuin oman lapsen hymy. En mitään. Kun aamulla herätään vierekkäin ja hän kuulee mun äänen, välittömästi alkaa hymyillä ja silmät syttyy. Kun hassuttelen tai laulan ja hän alkaa nauraa. Paras ääni on hänen jokelluksensa, ja on niin mieletöntä nähdä miten nopeasti hän kehittyy, oppii uusia asioita ja alkaa kommunikoida.

Meillä siis menee kyllä hyvin. Poika on ilmeisen terve, syö hyvin, kasvaa hienosti ja kehittyy mallikkaasti. Kovasti hankalimpina ja väsyneimpinä päivinä helpottaa tieto, että tämäkin on vain vaihe. Eilen ensimmäistä kertaa yöunille nukahtaminen kävi kiukuttelematta. Pienet onnistumiset. :) Äitiys on mahtavaa ja meillä on ihana poika. Ja mulla on maailman ihanin mies poikani isänä.

Poika nukkuu nyt pitkästä aikaa arkena kunnon unia, joten ehdin itsekin ehkä hiukan nyt hengähtää. Toivon mukaan ehdin jossain vaiheessa kirjottelemaan mm. tulevista ristiäisistä ja vyöhyketerapiasta missä ollaan käyty.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Synnytyskertomus ja vauva-arkea

1.6. klo 23.27. maailmaan putkahti meidän täydellinen poikavauva. :)

Tiistaina 30.5. klo 01.00 heräsin siihen, että mulla meni lapsivedet sänkyyn. Vaikka tiesi, että lähtö voi tulla milloin vaan niin en jotenkin ollut varautunut siihen, että noin kävisi. Laskettuun aikaankin oli vielä useampi päivä. Soitin pikaisesti Tyksiin, josta ohjeistettiin menemään paikalle. Sinne sitte lähdettiin meikäläisellä pikku paniikki päällä. Mulla ei ollut ollut oikeestaan mitään synnytystä ennakoivaa, ei edes yhden yhtä supistusta ennen vesien menoa.

Tyksissä ottivat streptokokkinäytteen ja laittoivat käyrille seuraamaan vauvan sykkeitä. Tunti siinä odoteltiin ja ekat supistukset tuli heti siinä. Streptokokki oli negatiivinen, joten mut otettiin osastolle odottamaan synnytyksen käynnistymistä ja miehen piti lähteä kotiin. Se oli aivan todella raskasta ja sitä olin pelännyt etukäteen, että joutuisin olemaan jossain vaiheessa yksin. Neuvolassakaan ei oltu millään tavalla valmisteltu että näinkin voi käydä.

Olin osastolla 2,5 päivää odottelemassa että synnytys käynnistyisi. Valvoin yöt supistusten kourissa ja päiväksi ne rauhoittuivat. Mies kävi vielä töissä ja kävi iltaisin, parhaat pari tuntia ja raskainta ikinä kun hänen piti lähteä. Nää oli aivan todella pitkiä ja raskaita päiviä ja koti-ikävä oli ihan järjetön.

Synnytys oli tarkoitus käynnistää 1.6. aamulla, mutta lähtikin käyntiin itsekseen. Kovat supistukset alkoi torstaina aamuyöllä. Synnytys itsessään oli kyllä tosi raskas. Kipu oli ihan sietämätöntä ja yllätti mut todella, mut ei siihen kyllä voi valmistautua mitenkään, enkä mäkään osais sitä nyt kuvailla. Kokeilin kaikki mahdolliset lääkkettömät kivunlievitykset ja suurin osa synnytyksestä menikin ilman lääkkeitä. Päiväksi sattui kätilö, joka suhtautui synnytykseen tosi kliinisesti eikä tukenut rentoutumista, joten kivut sai aikanaan mun kropan täysin lukkoon. Epiduraalin sain kuudelta illalla, jolloin olin jo aivan loppu. Samalla laitettiin oksitosiinitippa vauhdittamaan supistuksia, ja se auttoikin melko hyvin.

Epiduraalin vaikutuksen loputtua kahdeksan jälkeen alkoikin synnytyksen raskain vaihe. Ehdottomasti pahinta koko synnytyksessä oli se kun vauva lähti laskeutumaan lähtöasemiin alas lantioon. Järkyttävä paine takapuolessa ja hirveät kivut. Mun synnytyksen pelasti iltavuoroon tullut kätilö, joka osas tehdä juuri oikeat asiat mua rentoututtaakseen, ja teki päätöksen toisesta epiduraaliannoksesta, mikä oli täysin pelastus. Hän ohjeisti mua antaa supistuksen tulla ja mennä, ja se auttoi todella paljon. Torkahdinkin hetkeksi, kunnes tunsin, että nyt on pakko ponnistaa. Mies soitti kätilön äkkiä paikalle ja 15 minuuttia myöhemmin vauva oli maailmassa. Itse ponnistusvaihe oli ihana ja todella voimaannuttava. Vihdoinkin pitkä ja raskas odotus oli ohi ja vauva tuli vauhdilla. Tunne oli aivan mahtava eikä sitäkään voi mitenkään kuvailla kun vauva tuli maailmaan. Kaikki kivut hävisi ja oikeasti täytyin rakkaudella, onnella ja helpotuksella. Kaikki oli niin luonnollista ja mahtavaa, sekä minulle että miehelle. Ihan parhaat hetket ikinä.

Vauvan kanssa sujui alusta asti hyvin, joskin imetys tökki todella. Koin valtavaa painostusta ja pakotusta siihen. Kysyin apua paljon ja jokaisella työntekijällä oli oma näkemys ja tapa toimia. Vauva oli rinnalla paljon, mutta vasta hänen jouduttua sinivalohoitoon keltaisuuden takia huomattiin, että vauva ei saa rinnalta riittävästi ruokaa, hänen paino laskee ja vointi huononee. Hänelle alettiin antaa lisämaitoa, mikä sai hänen voinnin paranemaan ja painon nousemaan. Kukaan ei mulle selittänyt asiaa eikä ohjeistanut miten sitten kotona.

Kotiin päästiin 5.6. Olin ollut sairaalassa lähes viikon ja se oli tosi raskasta aikaa. Kotiinpääsy oli ihan järjetön helpotus ja muistan varmaan pitkään sen ekan yön omassa sängyssä kotiinpääsyn jälkeen. Ihaninta ikinä.

Kotona yritin vielä imetystä ja pumppailin maitoa, mutta se ei missään vaiheessa lähtenyt nousemaan. Vauva raivosi rinnalla kun ruokaa ei tullut ja minä itkin. Yritin pumppailla mutta määrät oli vähäisiä ja aikaa kului silti hirveästi. Vauva on nyt täysin korvikkeella, syö hyvin ja suuria määriä ja paino on noussut todella hyvin. Imetyspettymys oli alkuun suuri ja tunsin että mun kroppa on pettänyt mut. Tärkeintä on kuitenkin se että poika saa ruokaa, voi hyvin ja kasvaa, ja myös että minä jaksan. Imetystä pidetään itsestäänselvyytenä. Perhevalmennuksessa neuvolassa eräs äiti kysyi että mitä jos maito ei nouse, vastaus oli että kyllä se yleensä nousee, piste. No, minulla ei käynyt niin. Sain itse hakea tietoa ja vertaistukea. Pitäisi saada olla vanhempien päätös miten lapsensa ruokkii, korvikeruokinta aiheuttaa aivan liikaa ihmettelyä ja tuomitsemista. Itse olen ylpeä siitä, että meillä oli rohkeus tehdä tämä päätös, koska rintaruokinnalla poika olisi ajan kanssa vain voinut huonommin ja huonommin.

Vauva-arki on ollut melkoista opettelua. Mies on ollut valmis isä jo ensi hetkestä. Hänellä on poikaan vahva side ja halu hoitaa asioita. Pulloruokinta mahdollistaa meillä tasavertaisuuden, kumpikin voi ruokkia ja saada myös hetken itselleen kun toinen ruokkii. Mies on kesälomalla kuukauden ja se on ollut mahtava juttu. Tiesin olevani onnekas jos aiemmin kun olen saanut tuollaisen miehen, nyt tiedän vielä varmemmin että olen todella siunattu, kun näen millainen isä hän on.

Itse olen ollut äitinä epävarma. Lapsen itku ottaa yllättävän koville ja synnytyksestä toipuminen on ottanut oman aikansa. Viikon olin täysin jyrän alle jäänyt ja seuraava viikko meni henkisessä myllerryksessä. Nyt 2,5 viikkoa synnytyksestä alkaa tuntua, että kyllä kroppa tästä toipuu ja kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Vauva on ihana eikä sitä voi oikein uskoa, että tuollainen täysin valmis vauva sieltä putkahti. Että minä tein ja synnytin tuon ihmisen. Ei malta odottaa että hän kasvaa.

Kaikki hyvin siis täällä. Aika menee järjetöntä vauhtia ja kädet on täynnä, mutta ihan korvaamatonta aikaa. :)

lauantai 27. toukokuuta 2017

Loppusuoralla

Tänään on tasan viikko laskettuun aikaan. Tuntuu ihan hullulta, fiilis on lähinnä että "nyt jo". Faktahan on, että synnytys voi tässä vaiheessa alkaa ihan milloin vaan, muttei yhtään tunnu siltä.

Vauva ei oo näyttänyt pahemmin mitään merkkejä, että olis vielä tulossa. En voi vieläkään sanoa, että tietäisin miltä supistukset tuntuu, eli niitä varmaankaan ei ole ollut. Jotain harvinaisia harjoitussupistuksia varmaankin on. Luonto hoitaa tämän kyllä hyvin, se mikä alkuun jännitti eniten on muuttunut niin, että nyt niitä synnytyksen merkkejä alkaa jo välillä odottaa.

Olo mulla on suurimman osan ajasta melko epämukava. Tuossa muutama päivä sitten alkoi näyttää siltä, että vatsa on laskeutunut eli vauva olis lähtöasemissa. Olo on ainakin sen mukainen, alavatsalla tuntuu kovaa painetta ja vihlontaa, pissahätä on aivan jatkuva ja liitoskivut on pahentuneet. Selkä- ja lonkkasäryt on kovat, säteilee myös jalkoihin asti. Öistä on tullut aivan pelleilyä, kuuden tunnin aikana saa neljä kertaa käydä vessassa keskivertoyönä, aamuyöstä alkaa sitten niin järjetön lonkkakipu että herään puolen tunnin välein kääntämään kylkeä. Vauva tuntuu ihan valtavalta ja maha on tosi pinkeä, on selkeesti myös kasvanut tässä parin viikon aikana kunnon palloksi. Välillä tuntuu, että vauva venyttelee itsensä mahasta läpi. Vauvan liikkeet on kyllä myös selkeästi rauhoittuneet, mikä vaikuttaa olevan melko normaalia loppuraskaudessa. Aiheuttaa toki välillä vähän enemmän huolta taas itelle.

Mutta, ei meillä tässä varsinaisesti mikään kiire vielä ole. Vauva tulee kun on valmis ja oikeestaan paras olis muutama päivä lasketun ajan jälkeen niin mieskin ehtisi lomille. Mutta toki, valmiina täällä ollaan, päättää hän sitten syntyä milloin vaan.

Synnytys aiheuttaa edelleen suht ristiriitaisia tunteita. Aktiivisen synnytyksen facebook-ryhmä on ollut mulle iso apu oman mielen rauhoittamisessa. Tällä hetkellä keskityn lähinnä ajattelemaan, että mun kroppani on luotu synnyttämään eikä ole mitään syytä miksi en selviäisi siitä. Oon worst case scenario -tyyppi ja todella herkkä huolestumaan, joten tottakai mua pelottaa mahdolliset komplikaatiot itsellä tai vauvalla. Mutta, ne ovat harvinaisia ja tukena sairaalassa on osaava henkilökunta, sekä tietenkin oma mies. Kivut pelottaa, mikä on jännä, koska en pelkää kipua muutenkaan ja siedän sitä hyvin. Mutta tottakai tiedän, että synnytyskipu on omanlaistaan eikä siihen voi varautua, eikä hyvä kivunsieto muuten tarkoita synnytystä ajatellen mitään. Kaiken takana on varmasti pelko siitä, etten itse voi kontrolloida tilannetta pahemmin. En voi vaikuttaa synnytyksen kulkuun tai suunnitella sitä. Oonkin viime viikot keskittynyt psyykkaamaan itseäni siihen, miten pystyn parhaiten suhtautumaan tilanteeseen positiviisesti ja jaksamaan henkisesti. Kaikkihan johtaa upeimpaan asiaan maailmassa, meidän omaan lapseen ja uuteen elämään.

Raskausajan loppu vähän surettaa. On tämä ollut kuitenkin niin jännää ja ihanaa aikaa. Seurailla raskaussovelluksesta viikon vaihtuessa minkäkokoinen vauva nyt on ja miten hän kehittyy. Seurailla mahan kasvua ja tuntea vauvan vahvistuvat liikkeet. Tehdä hankintoja ja suunnitella tulevaa. 9 kuukautta odotusta on aina tuntunut tosi pitkältä ajalta, mutta on kyllä ollut ihan ehdoton ainakin näin esikoista odottaessa. Ja jos tässä vielä se parikin viikkoa menee, niin sekin otetaan kyllä ihan ilolla ja rauhassa vastaan.

Ajatukset pyörii kyllä jo vauvassa tosi paljon. Näen paljon unia siitä, että hän on täällä jo, ja miltä hän näyttää. Vauva-arki jännittää mutta kyllä sitä myös jo kovasti odottaa, vaikka se vielä tuntuukin niin hassulta että viimeistään kolmen viikon päästä täällä on jo meidän pikkutyyppi.

Fyysisesti oon kyllä valmis jo siihen, että saan oman kroppani takaisin. Onhan se ihan mieletöntä mihin naisen vartalo pystyy ja oon kyllä muuttunut paljon armollisemmaksi omaa kroppaani kohtaan. Katson kuvia juuri ennen raskautta, olin todella itsekriittinen ja tunsin oloni läskiksi, häpesin vartaloani. Nyt katson kuvia ja ihmettelen. Olin ihan normaalikokoinen, hyväkuntoinen ja terve, ja se kroppa mahdollistaa meidän lapsen kasvun ja tulon tänne maailmaan. Mutta, odotan mun omia vaatteita. Farkkuja ja hameita ja sortseja, sitä että voin pukeutua mihin vaan haluan. Odotan sitä, että voin taas liikkua kunnolla ilman kipuja ja pelkoa riskeistä. Odotan pitkiä kävelylenkkejä. Odotan öitä, jolloin mua ei särje joka paikkaan eikä jokainen kyljen kääntäminen vaadi heräämistä. Odotan sitä, että voin syödä mitä haluan eikä joka hetki tarvitse miettiä miten kaikki vaikuttaa vauvaan. Odotan sitä, että vauva on mun vieressä ja voin huolehtia hänestä erikseen ja itsestäni erikseen. On niin ikävä omaa kokonaisvaltaista hyvinvointia ja motivaatio palata siihen on aivan valtava. Olen potenut syyllisyyttä näistä ajatuksista, vaikka tiedän ettei tarvitse, eikä se tarkoita että rakastaisin tätä lasta yhtään vähempää. Ja tiedän, kropalle täytyy antaa aikaa palautua, sen teen ilomielin, koska tiedän, että suunta on parempaan.

Miehellä on vielä viikko töitä ennen kuukauden kesälomaa. Laskettu aika sattui silleen täydellisesti, että mies voi ottaa suoraan pitkän loman vauva-arjen alkuun ja isyysloman säästää myöhemmäksi. Tänään suunnitelmana on mennä syömään kaupungille ja viettää aikaa kahdestaan, koska tämä on yksi niistä viimeisistä viikonlopuista kun olemme kahdestaan. Hurja, jännittävä, ihana, pelottava ajatus. Mukavaa viikonloppua kaikille! :)

perjantai 12. toukokuuta 2017

10 faktaa

Blogeissa ja somessa näkee paljon näitä haasteita, joissa löpistään itsestä, ja ajattelin nyt ite tehdä tämänkertaisen merkinnän tällaisen faktalistan muodossa. Eli 10 faktaa - raskaus right now edition.

1.Tiistaina tehdyssä lääkärintarkastuksessa ei ollut minkäännäköisiä merkkejä synnytyksen lähestymisestä. En tätä kyllä odottanutkaan, koska mua ei ole supistellut, eikä ole ollut muitakaan ennakoivia merkkejä. Jos mun pitäisi itse veikata, veikkaan että Bebe syntyy 41+0.


2. Raskaus on huomenna kestänyt 37 viikkoa, mikä meinaa sitä, että Bebe on täysiaikainen. :) Tuntuu kyllä tosi kivalta, nyt voi vaan sitten odotella, että hänen on aika syntyä. Maltan ihan hyvin vielä odotella, mutta toivon että synnytys käynnistyisi itsekseen eikä tarvitsisi käynnistellä.


3. Mies lähtee ensi viikolla neljäksi päiväksi kertausharjoituksiin muutaman tunnin matkan päähän. Helmikuussa saimme tietää tästä ja siitä asti oon jännitellyt, ettei Bebe vaan synny sinä aikana. Ensi viikon loppu otetaan täällä siis ekstrarauhallisesti, sen jälkeen synnytys saakin sitten alkaa milloin vaan.

4. Raskaudessa raskainta mulle on ollut omien fyysisten rajojen kapeneminen. Liikuin tosi paljon ennen raskautta ja olin juuri treenannut kropan parhaaseen kuntoon mitä se on mun aikuisiällä ollut, nyt pystyn juuri ja juuri kävelemään kilsan verran, mikä kestää mulla puoli tuntia ja loivatkin ylämäet saa hengästymään niin, ettei meinaa millään jaksaa pysähtymättä koko mäkeä. Tällä hetkellä on myös hankalaa se, miten vaikeaa nukkuminen, kenkien jalkaan laittaminen ja mistä tahansa istumasta nouseminen on. Eniten odotankin sitä, että saan alkaa palautua takaisin omaan vartalooni. Jännää on myös se, miten äkkiä unohtaa sen ajan, kun olo ei ollut tällainen.

5. Synnytys aiheuttaa mulle edelleen ristiriitaisia tunteita. On jotenkin hirveän vaikea ajatella, että muutaman viikon sisään pusken meidän lapsen tuolta pihalle, samalla odotan jo kovasti sitä hetkeä kun näämme hänet. Kivut on pelottaneet mua tosi paljon, mutta kovalla henkisellä työstämisellä oon saamassa aivot käännettyä siihen asentoon, että synnytys on hieno ja voimaannuttava kokemus.


6. Raskauden ajan suurin vertaistuki mulle on ollut erään vauvafoorumin ryhmä, missä on naisia, joilla on laskettu aika saman kuun aikana. Ryhmä on ollut ihanan positiivinen, avoin ja asiallinen, ja näin ensikertalaiselle on tuonut paljon mielenrauhaa. Mulla ei ole lähellä oikein ketään, joka olisi samassa tilanteessa, juuri ollu tai jonka kanssa voisin keskustella näistä asioista.


7. Olisin jaksanut olla töissä vielä viime viikon, eli mulle olisi riittänyt äitiysloman alku ajankohtaan raskausviikot 36+0. Oon kuitenkin älyttömän kiitollinen Suomen järjestelemästä, mikä takaa rahallisesti tuetun pitkän vapaan lasta varten valmistautumiseen ja hänen hoitamiseensa. Oli tosi kiva olla ensimmäiset äippälomapäivät tosi energinen ja hyvinvoiva, koska nämä viimeiset viikot taitaa olla fyysisesti aika haastavia, vaikka mun vointi edelleen onkin hyvä.


8. Tästä ei oo tainnut olla vielä puhetta täällä blogin puolella, mutta meillä jää mies kesälomalle lasketusta ajasta ja on sitten kuukauden kotona. Laskettu aika sattui silleen täydelliseen saumaan meille, koska isyyslomamahdollisuutta ei tuohon kohtaan välttämättä olisi ollut. Näin isyyslomaa myös säästyy jatkolle, mutta mies saa silti olla vauvan ekat viikot meidän kanssa.


9. En muista miten laajasti tästä oon jutellut täällä, mutta meidän suunnitelma tällä hetkellä on, että voisin jäädä kotiin kolmeksi vuodeksi lapsen kanssa. Päiväkotimaailman monipuolisesti nähneenä, en mitenkään pystyisi laittamaan omaa pientä lastani päiväkotiin vielä vuoden ikäisenä. En tuomitse tässä kenenkään ratkaisuja, koska tiedän, että tilanteita ja perheitä on monenlaisia. Aina ei voi valita, ja olen itse tosi onnellinen ja kiitollinen, että voin edes harkita tällaista vaihtoehtoa. Kotiäitiyden haasteet mietityttävät toki myös, mutta haluaisin ehdottomasti, että saan kasvattaa kotona meidän pientä ihmistä ja nähdä hänen kasvunsa ja kehityksensä läheltä. Minulle pienen lapsen paikka on kotona. Toki haluan hänelle myös sosiaalisia suhteita ja virikkeitä, mutta ne eivät mielestäni vaadi kokopäiväistä päivähoitoa. Jälleen kerran painotan, etten arvostele kenenkään ratkaisuja, vaan puhun vain meidän perheen puolesta. Suomen päivähoito on hyvää ja laadukasta ja ymmärrän täysin, ettei taloudellisista syistä läheskään kaikki voi toimia niinkuin haluaisivat. Tästä ei siis tarvitse vetää hernettä nenään, jos tämän joku sattuu lukemaan. :)


10. Me ollaan hankittu vauvaa varten niin paljon kaikenlaista, että odotan jo näkeväni mikä kaikki on täysin turhaa. :D Olen halunnut hankkia tavaraa ja vaatteita valmiiksi, jotta ensi viikot vauvan kanssa olisi mahdollisimman rauhallisia kotona. Mies on ottanut ihanasti mielipiteeni huomioon ja ollut mukana hankinnoissa, joista osasta ei varmasti ole koskaan kuullutkaan. Oon kuitenkin yllättynyt, miten rauhallisesti oon loppujen lopuksi hankintojen suhteen ollut, vaikka vauvaa pitkään toivoin ja odotinkin.



Tähän en nyt jaksa mitään kuvia ettiä, joten tulee vähän tylsännäköinen merkintä ehkäpä. Nyt alkaa pieni siivoushetki, koska viikonloppu on täynnä äitienpäiväohjelmaa. :)