keskiviikko 30. elokuuta 2017

3 kuukautta

Ylihuomenna meidän poika täyttää 3 kuukautta. 3 kuukautta olen ollut äiti, 3 kuukautta me ollaan oltu pieni perhe.

Kesä oli ja meni. En muista siitä kauheasti. Oli vissiin viileä kesä, not that I would know. Odotan innolla syksyn tuloa.

Meillä on kaikki mennyt ihan hyvin, ilman suuria ongelmia. Meidän poika kasvaa nopeaa tahtia. Eka vaatekoko kävi pieneksi kuukauden jälkeen. Muutama viikko sitten siivosin pienimmät vaatteet pois kaapista ja tirautin pienet itkut. Muistan niin elävästi ne ekat päivät kun niitä vaatteita valittiin ja puettiin. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, miten hurmioitunut sitä olikaan.

Poika sai nimen virallisesti heinäkuun lopussa ja kastetilaisuus oli tosi kaunis, ja mulle tosi tärkeä päivä. Oon päättänyt pitää pojan nimen ja kasvot pois blogista, ainakin toistaiseksi.

Poika osaa kannatella päätä hienosti, on tehnyt sitä jo tosi pienestä. Kova halu liikkeelle on ollut jo pari kuukautta, mutta vielä möngitään vaan paikallaan. Viimeiset pari viikkoa on juteltu kovasti ja tää on ihan mahtavaa, hän vastaa jutteluun ja jokeltelee kovasti. Ääneenkin on jo muutaman päivän ajan naurettu. <3 Painoa on jo yli 7kg ja epäilen pituutta olevan n.64cm, viikon päästä neuvolassa selviää. On ihanaa huomata, miten pieni on jo oma persoonansa. On juttuja mistä hän pitää ja juttuja mistä ei tykkää. Lempilelut, lempilaulut, lempikohdat mistä silittäminen saa hymyilemään. Rakastan sitä miten hänen naama menee ihan ruttuun kun häntä naurattaa. On ihan käsittämätöntä miten tärkeä tuo pieni voi olla, äidinrakkaus on jotain mitä en osaa yhtään kuvailla.

Oon kuullut, että ekat kolme kuukautta vauvan kanssa on rankimmat. Tämän voin allekirjoittaa, vaikken vielä tiedäkään miten kolmen kuukauden jälkeen alkaa sujumaan. En oo ikinä ollut väsyneempi kuin nyt. Parisuhdekin on ollut koetuksella. Poika on temperamenttinen, ei viihdy minuuttiakaan yksin esim. leikkimatolla ja nukkuminen on ollut pätkittäistä. Päivärutiineilla päästiin onneksi muutama viikko sitten siihen, että poika menee joka ilta nukkumaan n. klo 20. Yöllä heräillään usein, muutama yö on parin viikon aikana ollut, että on nukuttu hiukan pidempiä pätkiä, jotka meille siis on 3-4 tuntia. Parhaimmillaan/pahimmillaan poika on herännyt 7 kertaa yössä. Päiväunia hän nukkuu pääasiassa puolen tunnin pätkissä, välillä 1-2 tuntia, näitä ei kuitenkaan voi mitenkään ennakoida eikä sitä tapahdu joka päivä. Ihan kaikki keinot on kokeiltu nukkumisen parantamiseen. Mulla on kovat toiveet siitä, että meilläkin helpottaisi kun kolme kuukautta tulee täyteen.

Vauva-arjen alku on ollut mulle niin paljon rankempaa mitä ajattelin. Olen teini-ikäisestä asti haaveillut äitiydestä, olen ollut niin paljon tekemisissä lasten kanssa, se on se mitä osaan. Ja sitten olinkin ihan pihalla. En tiennyt mitään vastasyntyneestä ja elämästä hänen kanssaan. Vertaistuki puuttui, hoitoapuakaan ei miehen lisäksi juuri ole. Pari kuukautta kesti, että sain vähän itseluottamusta äitinä, että minä kyllä osaan ja tiedän lapseni parhaan. Ajattelin naiivisti olevani valmis äiti, miten sitä voisi olla.

Paljosta oon joutunut luopumaan. Enää asioita ei voi tehdä ihan miten ja milloin vaan. Kaikki oma on toissijaista, lapsen tarpeet aina ensin. Täydellinen symbioosi lapsen kanssa on ollut joskus raskasta, mitä sitä kieltämään. Onneksi olen alusta saakka saanut omaa aika ajoittain, mies hoitaa lasta mielellään ja valvoo viikonloppuyöt jotta saisin nukkua. Korvaamaton ihminen. <3

Äitiys on parasta mitä voisin kuvitella ja lapsemme on ihaninta maan päällä. Vaikka sanon, että olen väsynyt ja on ollut rankkaa, en silti rakasta poikaa ja tätä elämää yhtään vähempää.

Olen tosi kiitollinen siitä, että poika on terve ja kehittyy normaalisti. Äidin huoli on jo läsnä. Itkuiset päivät, onko nyt joku hätä, pitääkö mennä lääkäriin? Miksei se vielä käänny kun muut jo kääntyy? Onko jokin vialla kun nukkuu pätkissä? Toivottavasti hän pysyy aina terveenä ja on onnellinen, teen kaikkeni aina tämän onnistumiseksi.

Samalla kun toivon, että poika olisi aina tämä ihana vauva, en malttaisi odottaa että hän kasvaa ja näemme millainen persoona hänestä tulee, mitä kaikkea hän osaa ja mistä hän pitää. Paljon muuta ei oo nyt kerrottavaa toistaiseksi, ja tää on ihan hyvä näin. Kyllä sitä vielä ehtii.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Vauva-arkea, osa kaksi

Poika on nyt 5,5 viikon ikäinen.

Hän on kyllä mullistanut elämän. Vauva-arjen rankkuus on yllättänyt mut, toisaalta en tiedä miksi, koska ei tästä voi tietää mitään tätä kokematta, eikä mulla kai edes ollut mitään ennakko-ajatusta synnytyksen jälkeisestä elämästä.

Perfektionisti ja ylisuorittaja minussa on ottanut asiat välillä todella raskaasti. Päässä on kuva siitä, miten asioiden pitäisi mennä, vaikka kaikki mun kokemus lapsista on vuoden ikäisestä ylöspäin. Vastasyntynyt ja pieni vauva on niin eri asia. Hän on uusi ihminen, ja täysin avuton. Ei siihen voi varautua millaista on kun pikku ihminen on täysin kiinni sinussa eikä voi kertoa mikä on hätänä muuten kuin itkemällä. Oman vauvan itku on ollut mulle yllättävän raskasta, oma neuvottomuus turhauttaa silloin kun vauva vain kitisee eikä rauhoitu. Eikä siihen voi varautua miltä ne pätkittäiset yöunet oikeasti tuntuu. En oo ikinä elämässäni ollut näin väsynyt, vaikka lähes puolet elämästäni oon nukkunut huonosti ja heräillyt öisin. Asiat tarkkaan suunnittelevana on myös ollut vähän vaikea oppia siihen, että näin pienen vauvan kanssa ei päivärytmiä ole, joten asioiden sujumisesta ei voi tietää.

Miehelle jälleen iso kunnianosoitus tässä, en ymmärrä miten ihmiset selviää tästä yksin. On niin erilaista ja paljon helpompaa kun meitä on kaksi poikaa hoitamassa, jakamassa yösyötöt ja tarjoamassa toiselle välillä hengähdystauon kun pojan kanssa on hankalampaa. On myös hienoa huomata, että vaikka meillä on toisillemme tällä hetkellä todella vähän aikaa ja väsymys kuormittaa monin tavoin, parisuhteemme voi hyvin edelleen.

Mutta, ettei nyt tulisi väärää kuvaa, musta on aivan mahtavaa olla äiti. :) Se on aivan ihmeellistä, että toi pieni ihminen tuli minusta ja kasvaa niin valtavaa vauhtia pikku persoonaksi. On mahtavaa seurata hänen kasvuaan ja olla hänen äitinsä. Itse tässä kasvaa henkisesti samalla kovaa vauhtia vanhemmaksi, joten hämmennys on ymmärrettävää.

Meillä on melko temperamenttinen poika. Joskus, kun nukuttaminen yöunille kestää neljättä tuntia, miettii että olisipa meidänkin vauva vähän helpompi ja rauhallisempi. Mutta tää on meidän vauva, täydellinen juuri näin. <3 Nukkuminen on välillä melko pätkittäistä ja menossa on tällä hetkellä kuuden viikon hulinat, joten kitinää ja tyytymättömyyttä on riittänyt. Mutta mä en tiedä mitään parempaa maailmassa, kuin oman lapsen hymy. En mitään. Kun aamulla herätään vierekkäin ja hän kuulee mun äänen, välittömästi alkaa hymyillä ja silmät syttyy. Kun hassuttelen tai laulan ja hän alkaa nauraa. Paras ääni on hänen jokelluksensa, ja on niin mieletöntä nähdä miten nopeasti hän kehittyy, oppii uusia asioita ja alkaa kommunikoida.

Meillä siis menee kyllä hyvin. Poika on ilmeisen terve, syö hyvin, kasvaa hienosti ja kehittyy mallikkaasti. Kovasti hankalimpina ja väsyneimpinä päivinä helpottaa tieto, että tämäkin on vain vaihe. Eilen ensimmäistä kertaa yöunille nukahtaminen kävi kiukuttelematta. Pienet onnistumiset. :) Äitiys on mahtavaa ja meillä on ihana poika. Ja mulla on maailman ihanin mies poikani isänä.

Poika nukkuu nyt pitkästä aikaa arkena kunnon unia, joten ehdin itsekin ehkä hiukan nyt hengähtää. Toivon mukaan ehdin jossain vaiheessa kirjottelemaan mm. tulevista ristiäisistä ja vyöhyketerapiasta missä ollaan käyty.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Synnytyskertomus ja vauva-arkea

1.6. klo 23.27. maailmaan putkahti meidän täydellinen poikavauva. :)

Tiistaina 30.5. klo 01.00 heräsin siihen, että mulla meni lapsivedet sänkyyn. Vaikka tiesi, että lähtö voi tulla milloin vaan niin en jotenkin ollut varautunut siihen, että noin kävisi. Laskettuun aikaankin oli vielä useampi päivä. Soitin pikaisesti Tyksiin, josta ohjeistettiin menemään paikalle. Sinne sitte lähdettiin meikäläisellä pikku paniikki päällä. Mulla ei ollut ollut oikeestaan mitään synnytystä ennakoivaa, ei edes yhden yhtä supistusta ennen vesien menoa.

Tyksissä ottivat streptokokkinäytteen ja laittoivat käyrille seuraamaan vauvan sykkeitä. Tunti siinä odoteltiin ja ekat supistukset tuli heti siinä. Streptokokki oli negatiivinen, joten mut otettiin osastolle odottamaan synnytyksen käynnistymistä ja miehen piti lähteä kotiin. Se oli aivan todella raskasta ja sitä olin pelännyt etukäteen, että joutuisin olemaan jossain vaiheessa yksin. Neuvolassakaan ei oltu millään tavalla valmisteltu että näinkin voi käydä.

Olin osastolla 2,5 päivää odottelemassa että synnytys käynnistyisi. Valvoin yöt supistusten kourissa ja päiväksi ne rauhoittuivat. Mies kävi vielä töissä ja kävi iltaisin, parhaat pari tuntia ja raskainta ikinä kun hänen piti lähteä. Nää oli aivan todella pitkiä ja raskaita päiviä ja koti-ikävä oli ihan järjetön.

Synnytys oli tarkoitus käynnistää 1.6. aamulla, mutta lähtikin käyntiin itsekseen. Kovat supistukset alkoi torstaina aamuyöllä. Synnytys itsessään oli kyllä tosi raskas. Kipu oli ihan sietämätöntä ja yllätti mut todella, mut ei siihen kyllä voi valmistautua mitenkään, enkä mäkään osais sitä nyt kuvailla. Kokeilin kaikki mahdolliset lääkkettömät kivunlievitykset ja suurin osa synnytyksestä menikin ilman lääkkeitä. Päiväksi sattui kätilö, joka suhtautui synnytykseen tosi kliinisesti eikä tukenut rentoutumista, joten kivut sai aikanaan mun kropan täysin lukkoon. Epiduraalin sain kuudelta illalla, jolloin olin jo aivan loppu. Samalla laitettiin oksitosiinitippa vauhdittamaan supistuksia, ja se auttoikin melko hyvin.

Epiduraalin vaikutuksen loputtua kahdeksan jälkeen alkoikin synnytyksen raskain vaihe. Ehdottomasti pahinta koko synnytyksessä oli se kun vauva lähti laskeutumaan lähtöasemiin alas lantioon. Järkyttävä paine takapuolessa ja hirveät kivut. Mun synnytyksen pelasti iltavuoroon tullut kätilö, joka osas tehdä juuri oikeat asiat mua rentoututtaakseen, ja teki päätöksen toisesta epiduraaliannoksesta, mikä oli täysin pelastus. Hän ohjeisti mua antaa supistuksen tulla ja mennä, ja se auttoi todella paljon. Torkahdinkin hetkeksi, kunnes tunsin, että nyt on pakko ponnistaa. Mies soitti kätilön äkkiä paikalle ja 15 minuuttia myöhemmin vauva oli maailmassa. Itse ponnistusvaihe oli ihana ja todella voimaannuttava. Vihdoinkin pitkä ja raskas odotus oli ohi ja vauva tuli vauhdilla. Tunne oli aivan mahtava eikä sitäkään voi mitenkään kuvailla kun vauva tuli maailmaan. Kaikki kivut hävisi ja oikeasti täytyin rakkaudella, onnella ja helpotuksella. Kaikki oli niin luonnollista ja mahtavaa, sekä minulle että miehelle. Ihan parhaat hetket ikinä.

Vauvan kanssa sujui alusta asti hyvin, joskin imetys tökki todella. Koin valtavaa painostusta ja pakotusta siihen. Kysyin apua paljon ja jokaisella työntekijällä oli oma näkemys ja tapa toimia. Vauva oli rinnalla paljon, mutta vasta hänen jouduttua sinivalohoitoon keltaisuuden takia huomattiin, että vauva ei saa rinnalta riittävästi ruokaa, hänen paino laskee ja vointi huononee. Hänelle alettiin antaa lisämaitoa, mikä sai hänen voinnin paranemaan ja painon nousemaan. Kukaan ei mulle selittänyt asiaa eikä ohjeistanut miten sitten kotona.

Kotiin päästiin 5.6. Olin ollut sairaalassa lähes viikon ja se oli tosi raskasta aikaa. Kotiinpääsy oli ihan järjetön helpotus ja muistan varmaan pitkään sen ekan yön omassa sängyssä kotiinpääsyn jälkeen. Ihaninta ikinä.

Kotona yritin vielä imetystä ja pumppailin maitoa, mutta se ei missään vaiheessa lähtenyt nousemaan. Vauva raivosi rinnalla kun ruokaa ei tullut ja minä itkin. Yritin pumppailla mutta määrät oli vähäisiä ja aikaa kului silti hirveästi. Vauva on nyt täysin korvikkeella, syö hyvin ja suuria määriä ja paino on noussut todella hyvin. Imetyspettymys oli alkuun suuri ja tunsin että mun kroppa on pettänyt mut. Tärkeintä on kuitenkin se että poika saa ruokaa, voi hyvin ja kasvaa, ja myös että minä jaksan. Imetystä pidetään itsestäänselvyytenä. Perhevalmennuksessa neuvolassa eräs äiti kysyi että mitä jos maito ei nouse, vastaus oli että kyllä se yleensä nousee, piste. No, minulla ei käynyt niin. Sain itse hakea tietoa ja vertaistukea. Pitäisi saada olla vanhempien päätös miten lapsensa ruokkii, korvikeruokinta aiheuttaa aivan liikaa ihmettelyä ja tuomitsemista. Itse olen ylpeä siitä, että meillä oli rohkeus tehdä tämä päätös, koska rintaruokinnalla poika olisi ajan kanssa vain voinut huonommin ja huonommin.

Vauva-arki on ollut melkoista opettelua. Mies on ollut valmis isä jo ensi hetkestä. Hänellä on poikaan vahva side ja halu hoitaa asioita. Pulloruokinta mahdollistaa meillä tasavertaisuuden, kumpikin voi ruokkia ja saada myös hetken itselleen kun toinen ruokkii. Mies on kesälomalla kuukauden ja se on ollut mahtava juttu. Tiesin olevani onnekas jos aiemmin kun olen saanut tuollaisen miehen, nyt tiedän vielä varmemmin että olen todella siunattu, kun näen millainen isä hän on.

Itse olen ollut äitinä epävarma. Lapsen itku ottaa yllättävän koville ja synnytyksestä toipuminen on ottanut oman aikansa. Viikon olin täysin jyrän alle jäänyt ja seuraava viikko meni henkisessä myllerryksessä. Nyt 2,5 viikkoa synnytyksestä alkaa tuntua, että kyllä kroppa tästä toipuu ja kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Vauva on ihana eikä sitä voi oikein uskoa, että tuollainen täysin valmis vauva sieltä putkahti. Että minä tein ja synnytin tuon ihmisen. Ei malta odottaa että hän kasvaa.

Kaikki hyvin siis täällä. Aika menee järjetöntä vauhtia ja kädet on täynnä, mutta ihan korvaamatonta aikaa. :)

lauantai 27. toukokuuta 2017

Loppusuoralla

Tänään on tasan viikko laskettuun aikaan. Tuntuu ihan hullulta, fiilis on lähinnä että "nyt jo". Faktahan on, että synnytys voi tässä vaiheessa alkaa ihan milloin vaan, muttei yhtään tunnu siltä.

Vauva ei oo näyttänyt pahemmin mitään merkkejä, että olis vielä tulossa. En voi vieläkään sanoa, että tietäisin miltä supistukset tuntuu, eli niitä varmaankaan ei ole ollut. Jotain harvinaisia harjoitussupistuksia varmaankin on. Luonto hoitaa tämän kyllä hyvin, se mikä alkuun jännitti eniten on muuttunut niin, että nyt niitä synnytyksen merkkejä alkaa jo välillä odottaa.

Olo mulla on suurimman osan ajasta melko epämukava. Tuossa muutama päivä sitten alkoi näyttää siltä, että vatsa on laskeutunut eli vauva olis lähtöasemissa. Olo on ainakin sen mukainen, alavatsalla tuntuu kovaa painetta ja vihlontaa, pissahätä on aivan jatkuva ja liitoskivut on pahentuneet. Selkä- ja lonkkasäryt on kovat, säteilee myös jalkoihin asti. Öistä on tullut aivan pelleilyä, kuuden tunnin aikana saa neljä kertaa käydä vessassa keskivertoyönä, aamuyöstä alkaa sitten niin järjetön lonkkakipu että herään puolen tunnin välein kääntämään kylkeä. Vauva tuntuu ihan valtavalta ja maha on tosi pinkeä, on selkeesti myös kasvanut tässä parin viikon aikana kunnon palloksi. Välillä tuntuu, että vauva venyttelee itsensä mahasta läpi. Vauvan liikkeet on kyllä myös selkeästi rauhoittuneet, mikä vaikuttaa olevan melko normaalia loppuraskaudessa. Aiheuttaa toki välillä vähän enemmän huolta taas itelle.

Mutta, ei meillä tässä varsinaisesti mikään kiire vielä ole. Vauva tulee kun on valmis ja oikeestaan paras olis muutama päivä lasketun ajan jälkeen niin mieskin ehtisi lomille. Mutta toki, valmiina täällä ollaan, päättää hän sitten syntyä milloin vaan.

Synnytys aiheuttaa edelleen suht ristiriitaisia tunteita. Aktiivisen synnytyksen facebook-ryhmä on ollut mulle iso apu oman mielen rauhoittamisessa. Tällä hetkellä keskityn lähinnä ajattelemaan, että mun kroppani on luotu synnyttämään eikä ole mitään syytä miksi en selviäisi siitä. Oon worst case scenario -tyyppi ja todella herkkä huolestumaan, joten tottakai mua pelottaa mahdolliset komplikaatiot itsellä tai vauvalla. Mutta, ne ovat harvinaisia ja tukena sairaalassa on osaava henkilökunta, sekä tietenkin oma mies. Kivut pelottaa, mikä on jännä, koska en pelkää kipua muutenkaan ja siedän sitä hyvin. Mutta tottakai tiedän, että synnytyskipu on omanlaistaan eikä siihen voi varautua, eikä hyvä kivunsieto muuten tarkoita synnytystä ajatellen mitään. Kaiken takana on varmasti pelko siitä, etten itse voi kontrolloida tilannetta pahemmin. En voi vaikuttaa synnytyksen kulkuun tai suunnitella sitä. Oonkin viime viikot keskittynyt psyykkaamaan itseäni siihen, miten pystyn parhaiten suhtautumaan tilanteeseen positiviisesti ja jaksamaan henkisesti. Kaikkihan johtaa upeimpaan asiaan maailmassa, meidän omaan lapseen ja uuteen elämään.

Raskausajan loppu vähän surettaa. On tämä ollut kuitenkin niin jännää ja ihanaa aikaa. Seurailla raskaussovelluksesta viikon vaihtuessa minkäkokoinen vauva nyt on ja miten hän kehittyy. Seurailla mahan kasvua ja tuntea vauvan vahvistuvat liikkeet. Tehdä hankintoja ja suunnitella tulevaa. 9 kuukautta odotusta on aina tuntunut tosi pitkältä ajalta, mutta on kyllä ollut ihan ehdoton ainakin näin esikoista odottaessa. Ja jos tässä vielä se parikin viikkoa menee, niin sekin otetaan kyllä ihan ilolla ja rauhassa vastaan.

Ajatukset pyörii kyllä jo vauvassa tosi paljon. Näen paljon unia siitä, että hän on täällä jo, ja miltä hän näyttää. Vauva-arki jännittää mutta kyllä sitä myös jo kovasti odottaa, vaikka se vielä tuntuukin niin hassulta että viimeistään kolmen viikon päästä täällä on jo meidän pikkutyyppi.

Fyysisesti oon kyllä valmis jo siihen, että saan oman kroppani takaisin. Onhan se ihan mieletöntä mihin naisen vartalo pystyy ja oon kyllä muuttunut paljon armollisemmaksi omaa kroppaani kohtaan. Katson kuvia juuri ennen raskautta, olin todella itsekriittinen ja tunsin oloni läskiksi, häpesin vartaloani. Nyt katson kuvia ja ihmettelen. Olin ihan normaalikokoinen, hyväkuntoinen ja terve, ja se kroppa mahdollistaa meidän lapsen kasvun ja tulon tänne maailmaan. Mutta, odotan mun omia vaatteita. Farkkuja ja hameita ja sortseja, sitä että voin pukeutua mihin vaan haluan. Odotan sitä, että voin taas liikkua kunnolla ilman kipuja ja pelkoa riskeistä. Odotan pitkiä kävelylenkkejä. Odotan öitä, jolloin mua ei särje joka paikkaan eikä jokainen kyljen kääntäminen vaadi heräämistä. Odotan sitä, että voin syödä mitä haluan eikä joka hetki tarvitse miettiä miten kaikki vaikuttaa vauvaan. Odotan sitä, että vauva on mun vieressä ja voin huolehtia hänestä erikseen ja itsestäni erikseen. On niin ikävä omaa kokonaisvaltaista hyvinvointia ja motivaatio palata siihen on aivan valtava. Olen potenut syyllisyyttä näistä ajatuksista, vaikka tiedän ettei tarvitse, eikä se tarkoita että rakastaisin tätä lasta yhtään vähempää. Ja tiedän, kropalle täytyy antaa aikaa palautua, sen teen ilomielin, koska tiedän, että suunta on parempaan.

Miehellä on vielä viikko töitä ennen kuukauden kesälomaa. Laskettu aika sattui silleen täydellisesti, että mies voi ottaa suoraan pitkän loman vauva-arjen alkuun ja isyysloman säästää myöhemmäksi. Tänään suunnitelmana on mennä syömään kaupungille ja viettää aikaa kahdestaan, koska tämä on yksi niistä viimeisistä viikonlopuista kun olemme kahdestaan. Hurja, jännittävä, ihana, pelottava ajatus. Mukavaa viikonloppua kaikille! :)

perjantai 12. toukokuuta 2017

10 faktaa

Blogeissa ja somessa näkee paljon näitä haasteita, joissa löpistään itsestä, ja ajattelin nyt ite tehdä tämänkertaisen merkinnän tällaisen faktalistan muodossa. Eli 10 faktaa - raskaus right now edition.

1.Tiistaina tehdyssä lääkärintarkastuksessa ei ollut minkäännäköisiä merkkejä synnytyksen lähestymisestä. En tätä kyllä odottanutkaan, koska mua ei ole supistellut, eikä ole ollut muitakaan ennakoivia merkkejä. Jos mun pitäisi itse veikata, veikkaan että Bebe syntyy 41+0.


2. Raskaus on huomenna kestänyt 37 viikkoa, mikä meinaa sitä, että Bebe on täysiaikainen. :) Tuntuu kyllä tosi kivalta, nyt voi vaan sitten odotella, että hänen on aika syntyä. Maltan ihan hyvin vielä odotella, mutta toivon että synnytys käynnistyisi itsekseen eikä tarvitsisi käynnistellä.


3. Mies lähtee ensi viikolla neljäksi päiväksi kertausharjoituksiin muutaman tunnin matkan päähän. Helmikuussa saimme tietää tästä ja siitä asti oon jännitellyt, ettei Bebe vaan synny sinä aikana. Ensi viikon loppu otetaan täällä siis ekstrarauhallisesti, sen jälkeen synnytys saakin sitten alkaa milloin vaan.

4. Raskaudessa raskainta mulle on ollut omien fyysisten rajojen kapeneminen. Liikuin tosi paljon ennen raskautta ja olin juuri treenannut kropan parhaaseen kuntoon mitä se on mun aikuisiällä ollut, nyt pystyn juuri ja juuri kävelemään kilsan verran, mikä kestää mulla puoli tuntia ja loivatkin ylämäet saa hengästymään niin, ettei meinaa millään jaksaa pysähtymättä koko mäkeä. Tällä hetkellä on myös hankalaa se, miten vaikeaa nukkuminen, kenkien jalkaan laittaminen ja mistä tahansa istumasta nouseminen on. Eniten odotankin sitä, että saan alkaa palautua takaisin omaan vartalooni. Jännää on myös se, miten äkkiä unohtaa sen ajan, kun olo ei ollut tällainen.

5. Synnytys aiheuttaa mulle edelleen ristiriitaisia tunteita. On jotenkin hirveän vaikea ajatella, että muutaman viikon sisään pusken meidän lapsen tuolta pihalle, samalla odotan jo kovasti sitä hetkeä kun näämme hänet. Kivut on pelottaneet mua tosi paljon, mutta kovalla henkisellä työstämisellä oon saamassa aivot käännettyä siihen asentoon, että synnytys on hieno ja voimaannuttava kokemus.


6. Raskauden ajan suurin vertaistuki mulle on ollut erään vauvafoorumin ryhmä, missä on naisia, joilla on laskettu aika saman kuun aikana. Ryhmä on ollut ihanan positiivinen, avoin ja asiallinen, ja näin ensikertalaiselle on tuonut paljon mielenrauhaa. Mulla ei ole lähellä oikein ketään, joka olisi samassa tilanteessa, juuri ollu tai jonka kanssa voisin keskustella näistä asioista.


7. Olisin jaksanut olla töissä vielä viime viikon, eli mulle olisi riittänyt äitiysloman alku ajankohtaan raskausviikot 36+0. Oon kuitenkin älyttömän kiitollinen Suomen järjestelemästä, mikä takaa rahallisesti tuetun pitkän vapaan lasta varten valmistautumiseen ja hänen hoitamiseensa. Oli tosi kiva olla ensimmäiset äippälomapäivät tosi energinen ja hyvinvoiva, koska nämä viimeiset viikot taitaa olla fyysisesti aika haastavia, vaikka mun vointi edelleen onkin hyvä.


8. Tästä ei oo tainnut olla vielä puhetta täällä blogin puolella, mutta meillä jää mies kesälomalle lasketusta ajasta ja on sitten kuukauden kotona. Laskettu aika sattui silleen täydelliseen saumaan meille, koska isyyslomamahdollisuutta ei tuohon kohtaan välttämättä olisi ollut. Näin isyyslomaa myös säästyy jatkolle, mutta mies saa silti olla vauvan ekat viikot meidän kanssa.


9. En muista miten laajasti tästä oon jutellut täällä, mutta meidän suunnitelma tällä hetkellä on, että voisin jäädä kotiin kolmeksi vuodeksi lapsen kanssa. Päiväkotimaailman monipuolisesti nähneenä, en mitenkään pystyisi laittamaan omaa pientä lastani päiväkotiin vielä vuoden ikäisenä. En tuomitse tässä kenenkään ratkaisuja, koska tiedän, että tilanteita ja perheitä on monenlaisia. Aina ei voi valita, ja olen itse tosi onnellinen ja kiitollinen, että voin edes harkita tällaista vaihtoehtoa. Kotiäitiyden haasteet mietityttävät toki myös, mutta haluaisin ehdottomasti, että saan kasvattaa kotona meidän pientä ihmistä ja nähdä hänen kasvunsa ja kehityksensä läheltä. Minulle pienen lapsen paikka on kotona. Toki haluan hänelle myös sosiaalisia suhteita ja virikkeitä, mutta ne eivät mielestäni vaadi kokopäiväistä päivähoitoa. Jälleen kerran painotan, etten arvostele kenenkään ratkaisuja, vaan puhun vain meidän perheen puolesta. Suomen päivähoito on hyvää ja laadukasta ja ymmärrän täysin, ettei taloudellisista syistä läheskään kaikki voi toimia niinkuin haluaisivat. Tästä ei siis tarvitse vetää hernettä nenään, jos tämän joku sattuu lukemaan. :)


10. Me ollaan hankittu vauvaa varten niin paljon kaikenlaista, että odotan jo näkeväni mikä kaikki on täysin turhaa. :D Olen halunnut hankkia tavaraa ja vaatteita valmiiksi, jotta ensi viikot vauvan kanssa olisi mahdollisimman rauhallisia kotona. Mies on ottanut ihanasti mielipiteeni huomioon ja ollut mukana hankinnoissa, joista osasta ei varmasti ole koskaan kuullutkaan. Oon kuitenkin yllättynyt, miten rauhallisesti oon loppujen lopuksi hankintojen suhteen ollut, vaikka vauvaa pitkään toivoin ja odotinkin.



Tähän en nyt jaksa mitään kuvia ettiä, joten tulee vähän tylsännäköinen merkintä ehkäpä. Nyt alkaa pieni siivoushetki, koska viikonloppu on täynnä äitienpäiväohjelmaa. :)

maanantai 8. toukokuuta 2017

Raskauteni

Laskettuun aikaan on jäljellä enää alle kuukausi ja maksimissaankin kuuden viikon päästä vauva on jo kainalossa, tuntuu hurjalta! Ajattelin tähän kohtaan summata vähän raskauden sujumista noin kokonaisuudessaan.


Ensimmäinen kolmannes: (raskausviikot 1-12)
Raskauden kesto lasketaan vähän typerästi siten, että se lasketaan alkaneeksi edellisten kuukautisten alkamisesta. Mullahan tätä ei voi näin mitata koska mun kierto oli hieman epäsäännöllinen ja pidempi, joten edellisistä menkoista hedelmöittymiseen oli mennyt 3,5 viikkoa, eikä sitä kahta viikkoa mikä tähän halutaan laskea. No kuitenkin, tulin raskaaksi syyskuun alkupuolella ja raskaudesta sain tietää 26.9. Ensimmäinen kolmannes päättyi marraskuun loppupuolella, ja pääsin mielestäni tässä kohtaa melko helpolla. Raskausoireet voi usein olla pahimmillaan alkuun, mulla oli lähinnä etovaa oloa ja väsymystä, sekä henkisellä puolella isoimmat huolet asettui tähän kohtaan, niinkuin varmasti useimmilla.

Väsymykseen oon jotenkin tottunut, kun työaikaan oon usein ollut iltaisin väsynyt, tässä kohtaa kuitenkin nukahtelin ihan aina kun istuin sohvalle ja joka kerta jos katsottiin iltaisin telkkaria. En viikkoihin saanut katsottua yhtään sarjan jaksoa kokonaan loppuun. Etovaa oloa mulla oli aamuisin ja usein myös päivisin ja iltaisin, tähän auttoi kun söi jotain pientä. Usean viikon ajan mulla oli töissä joka päivät omat mandariinit mukana ja iltaisin kun nukahtelin niin herätessä saattoi etoa, tähän auttoi mehujäät ja raitis ilma. Kokonaisuudessaan selvisin siis tosi helpolla, en oksennellut enkä joutunut olemaan töistä pois. Kukaan ei huomannut raskautta ennenkuin kerroin, miehellekin ainoa näkyvä merkki oli toi mun nukahtelu kotona. Mulla alkoi eka kolmanneksen aikaan olla aika paljon kohdun kasvukipuja, alavatsassa vihloi ja selkää jomotteli. Nämä huolestutti mua aluksi, mutta sitten niistä tuli lohduttava merkki että siellä se vauva kasvaa.

Ensimmäisen kolmanneksen aikana me käytiin ultraäänessä kaksi kertaa. Viikolla 6+4 määrittämässä raskauden kesto (voi sitä fiilistä kun alkio löytyi juuri oikean kokoisena oikeassa paikassa ja kuulimme hänen sydämen sykkeen eka kertaa <3) ja viikolla 12+3 niin sanotussa niskaturvotusultrassa. Toi jälkimmäinen oli varmasti yksi mun elämän parhaita hetkiä, siellä oli jo ihan vauvan näköinen pikkutyyppi heiluttelemassa ja pomppimassa. :) Tässä ultrassa seulotaan eka kerran sikiön mahdollisia poikkeavuuksia, jos vanhemmat niin haluavat, meillä oli onneksi kaikki hyvin.

Ensimmäinen kolmannes oli henkisesti hämmentävää aikaa. Pitkän toivomisen jälkeen vauva oli vihdoin tulossa ja ajatukseen oli tosi hankala tottua. Pelkäsin kaikkea mikä voi mennä pieleen enkä oikein pystynyt ymmärtämään, että kyllä siellä vaan meidän vauva kasvaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna tämä oli kuitenkin helppoa aikaa, pystyin liikkumaan normaalisti eikä varsinaisesti mikään rajoittanut, kaikki oli niinkuin ennenkin.


Eka kolmanneksen lopussa mun kroppa oli tässä kunnossa, eli ei kyllä mitään merkkejä raskaudesta vielä. Päällä mulla on tuossa jo äitiysvaatteet, koska kohdun kasvu sai sen aikaan, että normifarkut alkoi puristaa jo melko aikaisin.

Mä kerroin raskaudesta pikkuhiljaa heti alusta alkaen ensin läheisimmille ja sitten työkavereille, ihan julkisesti kerrottiin tuon nt-ultran jälkeen eli eka kolmanneksen lopussa. Asia on ollut mulle iso ja iloinen ja kaikki on mennyt hyvin, niin en nähnyt omalla kohdalla järkeä järjettömään salailuun. Mies sai itse kertoa kavereilleen ja tutuilleen omalla tahdillaan. 


Toinen kolmannes (viikot 13-28)
Toka kolmanneksen alussa mun vointi oli fyysisesti tosi hyvä ja huomasin, miten energiatasot nousi taas vähän. Jaksoin tehdä taas kunnollisia kävelylenkkejä ja olo oli muutenkin aika tavallinen. Tässä vaiheessa alkoi tuntua pientä kuplintaa alavatsassa iltaisin, ite uskon, että ne oli ensi merkkejä sikiön liikkeistä, skeptikot tämän luulon kyllä lyttää. Raskausvatsaa mulla ei näkynyt edelleenkään ennenkuin joskus viikolla 22 vähänkään huomattavammin. Toka kolmanneksen eka puoliväli olikin henkisesti raskasta aikaa, kun sikiön liikkeet ei tuntunut kunnolla eikä vatsa kasvanut. Olin huolissani, että kasvaako vauva normaalisti. Mulla oli kotona käytössä doppler sydänäänten kuunteluun ja sitä tuli kyllä käytettyä usein. Se lisäsi yhteyttä vauvaan ja oli kyllä mulle ehdoton laite.

Nämä oli ekat jutut mitä ostin vauvalle, juuri ennen joulua. Ei oikeen nähty järkeä alkaa ostella mitään kauhean aikaisin, vaan päätettiin että jos jotain tarpeellista ja edullista tulee vastaan niin ostetaan, muuten jätetään kaikki tänne kevätpuolelle. Tää taktiikka on toiminut meillä hyvin ja ollaankin tehty hyviä löytöjä käytetyistä tavaroista, ja ostettu juttuja pikkuhiljaa tämän vuoden aikana.


                                                

Ylläolevissa kuvissa menossa raskausviikot 18 ja 19. Itsestä alkoi tuolloin tuntua, että on jo selkeä vatsakumpu, vaan aika pienihän se vielä oli. Pientä pyöristymistä ehkä havaittavissa tuossa kohtaa kuitenkin. 

Sikiön ensimmäisen selkeät liikkeet tunsin tapaninpäivänä 2016, jolloin raskausviikkoja oli 17+3. Mulla on istukka kohdun takaseinämässä, mikä auttaa liikkeitä tuntumaan voimakkaammin ja aiemmin. Tapaninpäivän iltana kuuntelin sykkeitä dopplerilla, kun yhtäkkiä tuntui selkeä tönäisy dopplerin anturia kohtaan. :) Siitä liikkeet sitten aika nopeasti vahvistui vaikka alkuun tuntuikin tosi vaimeina ja lähinnä iltaisin tai töiden jälkeen kun makoilin sohvalla paikallaan.




 Ylläolevissa kuvissa viikot 20, 22 ja 25. Pikkuhiljaa se masu alkoi sitten näkyä ja helpotti kyllä omaa oloa. Viikolla 20 rakenneultrassa tutkittiin lisää sikiön kokoa ja rakenteita ja kaikki oli oikein hyvin. Helmikuun alussa viikolla 23 käytiin vielä varmuuden vuoksi ultrassa, koska kaaduin ulkona liukkaalla kelillä, ja tyyppi oli kasvanut oikein mallikkaasti. Oma olo helpotti tässä kohtaa aika paljon, koska liikkeitä tuntui jo kovasti niin, että mieskin ne tunsi ja vatsa kasvoi tasaisesti, vaikka oli tässäkin kohtaa vielä tosi pieni.

Raskauden puolenvälin jälkeen alettiin jo tehdä enemmän hankintoja. Tähän asti aika oli mennyt tosi hitaasti, mutta tästä lähti sitten menemään niin nopeasti, ettei oo kyllä perässä pysynyt. Ostettiin yhdistelmävaunut+kaukalo&telakka uutena, koska löydettiin tosi hyvällä tarjouksella. Käytettynä ostettiin hoitopöytä ja kaverilta saatiin pinnasänky. Aloin pikkuhiljaa ostella vauvanvaatteita ja vauvalle tulevaan huoneeseen alkoi pikkuhiljaa kerääntyä tavaraa. Järki pysyi mukana vauvan hankinnoissa tässäkin kohtaa ja mietin aika tarkkaan mitä kaikkea tarvitaan ja mistä ja milloin niitä kannattaa ostaa.

Fyysisesti toka kolmanneksen loppu oli mulle rankinta. Vatsa alkoi kasvaa aika vauhdilla ja mulle tuli kovat liitos- ja kasvukivut keskivartaloon. Töissä oli tosi vaikeaa jaksaa muutaman viikon ajan ja mietinkin, että miten jaksan äitiyslomaan asti. Kropan painopiste muuttui selkeästi ja olo vaikeutui, jouduin hakemaan aika kauan tasapainoa sekä henkisesti että fyysisesti. Piti opetella kuuntelemaan itseään ja myös pukeutuminen hankaloitui. Nää ajat osui siihen kohtaan milloin talvi ja pimeys on yleensäkin mulle rankinta, joten tässä kohtaa voin sanoneeni miettiväni useinkin, miten raskaudesta voi nauttia ja tuntea olonsa hehkeäksi. Mun olo oli lähinnä kömpelö, kivulias ja todella paksu. Selvisin kuitenkin vain kahdella saikkupäivällä, jotka mulla oli juuri vika kolmanneksen alussa, koska selkäkipu ja paineentunne vatsassa oli niin sietämätön.

Viimeinen kolmannes (viikot 29-40(42))






Raskausviikot 29, 31 ja 32.

Voin helposti sanoa raskauden viimeisen kolmanneksen olleen raskauden parasta aikaa. Oon ihmetellyt sitä itsekin usein. Oon ajatellut, että kai sitä sitten vain jotenkin tottui vatsaan, osas levätä oikeissa kohdissa ja ehkä jotenkin ne hormonit sitten vihdoinkin hyvällä tavalla sai mut nauttimaan tästä kaikesta. Töissä jaksoin viimeiset viikot ennen äitiyslomaa todella hyvin, niin hyvin, että tuntui hassulta silloin vajaa kaksi viikkoa sitten jäädä töistä pois, koska vointi oli niin hyvä. Vatsasta kasvoi tosi söpö palleroinen ja vatsatyyppi on kasvanut isoksi ja vilkkaaksi. Vauvan liikkeet tekee olon välillä jopa tukalaksi, mutta on tosi hauskaa tuntea missä on vauvan peppu ja varpaat, ja miten hän reagoi kosketukseen ja erilaisiin ääniin. Mietin kovasti minkälainen tyyppi tuolta putkahtaa, miltä hän näyttää ja miltä tuntuu saada hänet kainaloon.

Nyt mennään raskausviikolla 36+2 ja vatsapallero näytti tältä kolme päivää sitten.

Koen, että mulla on edelleen aika pieni vatsa. Viime viikolla olo oli ekoja kertoja vähän tukala, kenkienlaitto on hankalaa, ja autosta nouseminen. Nukkuminen on vaikeutunut mulla tosi paljon muutaman viime viikon aikana, erityisesti vaivaa oikea lonkka, jota alkaa aamuyöstä särkeä siten, että nukkuminen on tosi kevyttä ja herään tunnin välein kääntämään kylkeä, koska koko ajan särkee. Kyljen kääntäminen on myös vähän haastavaa tämän mahan kanssa.

Vointi on edelleen kuitenkin hyvä ja olen todella kiitollinen siitä, että mun mielestä mulla on ollut tosi helppo ja hyvä raskaus. Ei se toki aina oo ihan siltä tuntunut ja omat haasteensa on ollut, mikä on kuitenkin musta ihan luonnollista, koska tämä on iso muutos kropalle ja naisen vartalo on aika ihmeellinen voidessaan kasvattaa ja tuoda maailmaan uuden ihmisen. Vauvalla on koko ajan ollut kaikki nähtävästi hyvin, mun arvot kaikissa kokeissa ja testeissä olleet niin hyvät kun vaan voi eikä mitään todellisia huolenaiheita ole ollut. Jään monellakin tapaa varmasti kaipaamaan raskausaikaa, ja oon iloinen, että mulle sitten kuitenkin loppujen lopuksi jää tämä fiilis. :) Välillä oon potenut huonoa omatuntoa siitä, että oon välillä valittanut olostani kovasti ilman mitään todellista syytä, siksi halusin summata tämän ajan, koska mulle jää tästä tosi hyvä mieli ja oon edelleen todella kiitollinen ja siunattu siitä, että saan kokea tämän.

Käytiin viime viikolla ikuistamassa tämä ainutlaatuinen aika kuvauksessa studiolla, koevedokset sai mulle tosi hyvän mielen, koska kuvista tuli fiilikseltään juuri sellaisia kuin halusin. Suosikkeja kuvissa oli paljon, tämä ehdottomasti yksi niistä. :)


Parisuhteelle raskaus on ollut enimmäkseen vahvistavaa aikaa. Ymmärrän, että miehen on välillä vaikeaa ymmärtää kaikkea mitä käyn läpi, mutta hän on ollut ihanasti mukana hankinnoissa, ultrissa, neuvoloissa ja yrittänyt ymmärtää hormonimyrskyjä. Varmempi kuin ikinä olen siitä, että tämä on henkilö on juuri oikea lapseni isäksi ja odotan kovasti, että hän saa pienokaisemme syliinsä ja pääsee kokemaan kaiken ihan eri tavalla.

Nyt tässä sitten vain nautiskellaan näistä äitiyslomaviikoista ja odotellaan milloin tyyppi haluaa tänne tulla. Huomenna lääkärissä tarkistellaan onko tapahtunut jotain sen suuntaista, että paikat alkais olla kypsymään päin synnytystä varten. Tää on etukäteen pelottanut mua, mutta neuvolatäti sanoi perjantaina, että se ei olis huono juttu ollenkaan. Jännityksellä sitä vähän silti odottaa. Tsekataan myös onko odotettavissa kuinka isoa tyyppiä ja tarviiko tarkemmin tutkia miten hän tuolta mahtuu tulemaan. Pakko heittää tähän väliin vielä arvostukset tätä neuvolasysteemiä kohtaan mikä Suomessa on, niin hyvin huolehdittu olo on. Oon sattunut vielä saamaan aivan todella ihanan ja perusteellisen neuvolatädin, ja oon kyllä niin tyytyväinen veronmaksajana siihen, mitä niillä rahoilla saadaan aikaan.

Synnytys mua jännittää vieläkin, lienee luonnollista. Oon kovasti yrittänyt asennoitua positiivisesti asiaan, ja luulen, että se alkaa pikkuhiljaa tuottaa tulosta. Pitää vaan uskoa siihen, että se on luonnollisin asia maailmassa ja siitä seuraa jotain maailman ihaninta ja täydellisintä, meidän pieni ihminen, jonka me loimme ja minä tein. Yritän valaa uskoa itseeni, että tottakai pystyn siihen, ja luottaa apunani oleviin ammattilaisiin. Vielä ei oo kiire kuitenkaan, tyyppi saa kypsyä niin kauan kuin hänestä tuntuu siltä. Meillä on täällä kaikki valmiina häntä varten. :)

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Busy bee

Aattelin nyt varastaa hetken blogillekin, koska helposti voi käydä niin, että muutama viikko vierähtääkin taas niin, ettei oo aikaa kirjoittaa. Viime viikot on jostain syystä olleet todella kiireisiä, onhan tässä kaikenlaista pientä uutta tapahtunutkin. Aika menee kyllä hurjaa vauhtia ja nyt onkin enää viis viikkoa laskettuun aikaan. Toivottavasti tyyppi pysyy mahassa sen verran, koska tässä olis vielä paljon kodin laittamista ja muuta tekemistä.

Mä oon voinut viimeisen kuukauden verran todella hyvin. Viimeinen kolmannes on ollut ihan raskauden parasta aikaa, mikä on tietenkin mukavaa, koska aiemmin en hirveästi nauttinut raskaudesta. Alkuun se oli hämmentävää, sitten turhauttavaa kun maha ei kasvanut eikä liikkeet tuntuneet, sitten maha kasvoi vauhdilla ja jonkin aikaa oli todella pahat liitos- ja kasvukivut. Kai sitä sitten vaan on jotenkin tottunut mahaan ja osaa kuunnella kroppaansa, koska viime viikot oon nauttinut raskaudesta. Töissä jaksoin tosi hyvin ja oon muutenkin ollut todella energinen ja pirteä. Se pesänrakennusvietti sitten kai. Toki yöt on melko hankalia kun lonkkaa särkee, kääntyminen on vaikeaa ja vauva pitää välillä hereillä, liitoskivut vaivaa aamuisin ja kun on ollut pidemmän aikaa jaloillaan. Mutta nään nää jotenkin aika pieninä asioina, koska jaksan touhuta paljon ja mieli on hyvä.

Siinä tämän aamun vatsa. Ei mitenkään jättimäinen, riippuu toki vähän miten ja missä kuvaa. Painoa siinä toki jo on ja kyllä se kropassa jo tuntuukin.

Kaikki on edelleen mennyt hyvin. Arvot näyttää neuvolassa hyvältä joka kerta ja tänään kävin ultrassa kurkkaamassa Bebeä, hän voi siellä oikein hyvin ja touhukkaasti, ja oli jo pää alaspäin niinkuin kuuluukin. Bebe liikkuu railakkaasti ja voimalla, välillä ihan kroppaa väsyttää mutta on ihanaa, ettei oo tarvinnut pahemmin olla huolissaan.

Synnytys mua kyllä jännittää, varsinkin nyt kun olo on mitä mainioin, niin tuntuu hassulta ajatella, että kohta se vauva pitäisi saada tuolta uloskin. Kivut pelottaa ja oma jaksaminen, mutta oon yrittänyt ajatella, että kyllä mun kroppa hoitaa sen homman ja olla positiivisella mielellä. Luotan miehen tukeen sekä ammattilaisiin sekä tietenkin tärkeimpänä yritän muistaa luottaa itseeni. Synnytyshän kuitenkin on ihmeellinen ja positiivinen asia, ja pitäisi siitäkin olla kiitollinen, että saan kokea sen. Minä olen tehnyt tämän pienen ihmisen. <3

Meillä on nyt myös vihdoinkin perheauto.
Mua varsinkin stressasi kovasti se, että meillä on ollut ainoastaan miehen työpaku, johon meidän koko poppoo ei mahdu enkä olisi halunnut vauvaa siihen etupenkille laittaa. Joten viime lauantaina kun tuo auto tuohon pihaan ajettiin, niin kylläpä helpotti! Myös sitä, että pääsen nyt itse kulkemaan paljon vapaammin, mikä helpottaa monia juttuja nyt ja tulevaisuudessa.

Hankinnat on muutenkin mallillaan. Ei taida puuttua enää kuin itkuhälyttimet ja rintapumppu. Niin ja vaivat ja sen sellainen pieni tilpehööri, mutta muuten kaikki on tosi hyvällä mallilla. Beben huone saatiin maalattua viime viikolla ja viikonloppuna lienee sisustushommat valmiit. Postissa on vielä tulossa tykötarpeita kehdon kuntoon laittamiseen. Mä oon hurahtanut nyt tässä loppuvaiheessa noihin ikkupikkuvaatteisiin ja niitä onkin tullut hankittua ehkä aivan liikaa... Se suotakoon, koska en ostellut oikeastaan mitään ennenkuin oli pitkälti yli puolenvälin menty.

Äitiyslomalle jäin keskiviikkona melko haikein mielin. Olin tosiaan määräaikaisessa työsuhteessa, joten mitään varmaa paluuta tuohon työpaikkaan ei ole. Itse pidän siitä ajatuksesta, koska en vielä tiedä mitä kotiäitiyden jälkeen haluan tehdä, ja milloin. Tämä on myös mahdollisuus pohtia omaa itseä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Lapsia ja työkavereita jää kyllä varmasti ikävä, ja pientä identiteettikriisin poikastakin huomaan, kun työ on ollut niin iso ja vahva osa minuutta. Vielä toki kaipuu on melko pientä, kun on niin paljon tekemistä ja odotettavaa, aika näyttää miten paljon tuota työtä jää kaipaamaan.

Tuntuu kyllä tosi oudolta olla äitiyslomalla ja ajatella, että muutaman viikon päästä se oma lapsi köllöttelee kainalossa. Vieläkin jotenkin vaikea ymmärtää, että ihan oikea ihminen siellä kasvaa ja pian hän on täällä. Jännittävää, pelottavaa, innolla odotettavaa.

Tässäpä nuo päällimmäiset kuulumiset taisi olla. Tosiaan kiirettä pitää, mietittiin juuri miehen kanssa, että ensimmäinen viikonloppu ilman suunnitelmia on edellinen ennen laskettua aikaa. Ensi viikollekin riittää ohjelmaa joka päivälle.

Tänään odottaaki jännät paikat Bebellä kun mennään ihan areenakeikalle, Ela-fani jo kohdusta. :D Nyt mamma lähtee noutamaan äitiyskorttia, joka tänään tietty raskausaivoissa unohtui neuvolaan.