torstai 21. joulukuuta 2017

2017

Mulla on ollut tapana blogiin summata kulunut vuosi ja tässä kohtaa on musta hyvä kohta laittaa tää vuosi pakettiin.

Tän vuoden kohokohta lienee selkeä, äidiksi tulo ja oma rakas lapsi. Mistään en oo elämässäni niin kovasti haaveillut, kuin omasta lapsesta, ja 1.6.2017 tää haave kävi vihdoin toteen.

Fyysisesti tää on varmasti ollut rankin vuosi so far. Raskaus mulla sujui hyvin, mutta oli kuitenkin aika raskasta, koska se rajoitti mua tosi paljon enkä nauttinutkaan siitä niin paljon mitä olin ajatellut. Loppuraskauden kivut ja tukala olo sai päivät tuntumaan tosi pitkiltä. Synnytys meni myös hyvin ja näin jälkeenpäin ajateltuna, tuntuu tosi voimaannuttavalta että sain synnyttää alakautta ja selvisin siitä tosi hyvin. Mutta onhan se tuskainen kokemus siinä hetkessä. En koe et mun kroppa on vieläkään täysin palautunut, osittain myös omaa vikaa koska oon mättänyt sokeria väsymykseen, enkä oo jaksanut liikkua kuin ennen. Mutta myöskään mun vartalon muoto ei oo enää ennallaan ja se on ollut tosi vaikea hyväksyä. Oon melko suuressa kriisissä tästä kehosta, vaikka mun kroppa teki hienon työn ja kyllä ihmislapsen sisällään kasvattaminen ja sen ulos punkeminen luonnollisesti kuuluukin kroppaan vaikuttaa.

Rankinta fyysisesti on ehdottomasti ollut väsynyt. Noin 5 kuukauden ajan nukuin hyvänä yönä pari-kolme 2-3 tunnin pätkää, huonoina kausina 45 minsan pätkiä koko yön. Samaan syssyyn äitiyden roolin opettelu, synnytyksestä toipuminen ja uuden ihmisen kanssa olemaan opettelu, niin kyllä mä oon ollut ihan järjettömän väsynyt. Eikä sitä voi ymmärtää kukaan muu kuin sellainen, joka on kokenut saman. Oon tottunut heräilemään öisin mut en oo voinut edes kuvitella miten loputtoman uupunut ihminen voi olla. Nyt tilanne on onneksi helpottanut suurimmilta osin, vaikka kestäähän se, kun kuukausien univelkaa alkaa paikkailemaan. Iso hattu niille, jotka jaksaa koliikkivauvaa tai vuoden läpi yön valvomisia, kun tällainen "normaali" huonosti nukkuva temperamentiltaan vaativa vauvakin sai mut kulutettua loppuun.

Henkisesti... no ei varmaan tarvii painottaa että suurin muutosten vuosi. Ajattelin äitiyden tulevan mulle luonnostaan, ja onhan se varmasti osittain tullutkin, mut kyllä tässä on ollut hurjasti opettelua, totuttelua ja hyväksymistä. Enää en olekaan vaan minä, vaan ensisijaisesti äiti. Pikku-ukon tarpeet tulee aina ennen omia. Oman vajavaisuuden hyväksyminen, sen tajuaminen, että minä olen omalle lapselleni täydellinen äiti. Kukaan ei ole koskaan ollut yhtä onnellinen minut nähdessään, se millaista rakkautta saan lapseltani takaisin kun pienet kädet kurottaa syliin, löytää lohdun mun sylistä ja hymyilee aurinkoisesti mut nähdessään, se rakkauden määrä on niin valtava. Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa, rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan, eipä sitä oikeen paremmin voi kuvailla. Se rakkaus pyyhkii yli valtoimenaan ja vie mennessään, eikä sille voi mitään. En tiedä mitään, en mitään parempaa kuin rakkaus omaan lapseen. Tekisin epäröimättä mitä vaan hänen puolestaan, eikä mulla oo elämässäni enää mitään suurempaa tarkoitusta kuin se että mun lapsi voisi aina hyvin ja olisi onnellinen. Se on niin pelottavaa ja ahdistavaa, ettei se asia oo aina mun käsissä.

Äitiys on ollut rankempaa, väsyttävämpää ja yllättävämpää kuin mikään muu mun elämässäni mutta se on myös niin paljon parempaa. Mä olen niin syvästi kiitollinen ja siunattu siitä, että saan vihdoin olla äiti. Niin täydellisen pienen pojan äiti. En vieläkään voi kunnolla käsittää että tuo pieni mies tekeytyi mun sisällä ja on puolet minua.

Ihmissuhteille tää vuosi on ollut rankka. Ystävät on etääntyneet, olen ollut yksinäinen. Tukiverkon suppeus ja joidenkin läheisten käytös on surettanut. Parisuhde on ollut kovilla, se on iso muutos kun tiiviiseen kaksikkoon lisätään alkuun hyvinkin vaativa kolmas pyörä. Mutta se mikä ei tapa, se vahvistaa, tämä pätee myös meidän parisuhteeseen. Oon ollut järjettömän onnekas siinä, millaisen isän mun lapseni on saanut. Pyyteetön, omistautuva, herkkä, kaikkensa antava.

Tää on ollut aika uskomaton vuosi, kaikessa kasvattavuudessaan niin upea. Uuteen vuoteen en oo varmasti koskaan lähtenyt näin kovasti tulevaa odottaen. Mitä kaikkea mun lapseni oppii ja millainen hänestä kasvaa, millainen minusta ja meistä kasvaa hänen rinnallaan.

Mä kirjoitin tän tekstin todella avoimesti, suurten tunteiden alla.  Tämä vuosi on ollut monella tapaa rankempi kuin mikään ikinä, mut mä en ole koskaan ollut näin syvästi kiitollinen ja onnellinen.

torstai 30. marraskuuta 2017

Päivärytmi

Huhhuh, huomenna pikkujätkä jo puoli vuotta! On kyllä hujahtanut nää kuukaudet ihan hullun nopeaan..

Meidän jätkä on siitä helppo tapaus, että alkoi jo alle 2kk ikäisenä omaksua ilta- ja aamurytmejä. Hän on 2,5 kk ikäisestä mennyt illalla nukkumaan noin kello 19.30-20, ja herännyt aamulla 6.30-7. Päivien rytmi meillä alkoi vakiintua vasta pojan ollessa noin 4kk. Tähän vaikutti sekin, että mulle selkiintyi itselle se, millainen päivärytmi meille olisi toimiva. Mua itseäni helpottaa tosi paljon, että meillä on toistuvat rutiinit ja se helpottaa kyllä myös aika montaa asiaa vauvan kanssa.

Seuraavassa meidän tyypillinen arkipäivä:

Herätys noin 7.15. Poitsu heräsi pitkään noin 6.30-7 välisenä aikana, kellojen siirto pisti meidän aamut ihan hölmöksi vähäksi aikaa ja nyt onkin pari viikkoa nukuttu yli seitsemään. Se tosi hyvä, koska poika on selkeästi kärttyisempi herätessään kuuden jälkeen kuin tuntia myöhemmin.

Herätyksen jälkeen sylitellään hetki, vaihdetaan vaippa ja vaatteet ja siirrytään keittiöön missä poitsu saa touhuta viltin päällä kun teen meille molemmille aamupalaa. Noin kahdeksan aikaan aamupuuro ja maito pojalle, samalla syön itse aamupalan.

Me tehdään kävelylenkki joka aamu, näin on ollut jo yli kolme kuukautta. Poitsu vetää pienet tirsat siinä samassa ja oon pitänyt päivittäistä ulkoilua tosi tärkeänä, myös itselleni. Kävellään yleensä noin 45 minsaa. Koira on mukana ja nauttii myös tästä kovasti. :) Kävelylle lähdetään siinä 8.30-9.

Kävelyn jälkeen leikitään ja touhutaan. Yleensä teen samassa jotain kotihommia ja poika touhuilee vieressä. Sitten leikitään yhdessä, lauletaan ja luetaan, ja jäbä on saanu katsoa vähän aikaa piirrettyä kun laitan hänelle ruuan valmiiksi. Syö tässä kohtaa lounaaksi lihasosetta, ja maitoa. Lounas syödään noin kello 11.

Siitä sitten vaipanvaihtoon ja päikkäreille. Jäbä nukahtaa yleensä noin 11.30 ja nukkuu 2,5-3h. Näitä päikkäreitä on tosiaan nukuttu nyt kaksi kuukautta ja on ollut kaikinpuolin mahtava juttu. Jätkä on pirteempi ja äiti jaksaa paremmin kun saan vähän aikaa huilia rauhassa. Hän herää yleensä maidolle 1,5 h unien jälkeen ja nukkuu sitten vielä noin tunnin.

Iltapäivällä yleensä ulkoillaan, nyt on ollu niin huonot kelit ettei oo hirveesti tullut lähdettyä. Tiistaisin käydään muskarissa kolmen aikaan. Jos käydään kylässä niin yleensä tähän aikaan, samoin jos kauppareissu tarvitaan niin iltapäivällä käydään. Hedelmäsosetta poitsu saa heräämisen jälkeen ja riippuen vähän heräämisajasta noin puoli viisi vihannessosetta. Viimeisin jää joskus pois jos unet venyy.

Isi kotiutuu puoli viiden aikaan ja ilta kuluukin iskän kanssa leikkiessä ja hassutellessa. Iltapuuron aika on kello 19, josta kylpyyn noin 19.30. Nää iltarutiinit on meille tosi tärkeät vaikka onkin tietty vähän muokkautunut pojan kasvaessa. Ennen sai pesun jälkeen iltamaidon tai vellin sylissä, nykyään toivotetaan sylissä hyvät yöt ja poitsu pääsee unikaverin kanssa touhuamaan unilaulun ja sadun ajaksi sänkyyn. Sitten käännytään masulleen, vielä hyvät yöt, valo pois, mobilesta kehtolaulu päälle ja yleensä semmonen 10-15 minsaa menee että on unessa.

Poitsu on ollut läpi elämänsä kova heräilemään öisin. Iltapuuron aloituksen jälkeen mentiin jo kahdella herätyksellä, mutta viime viikolla alkoi jonkinlainen hulinakausi, ehkä hampaiden tekeminen myös, niin on ollut levottomia öitä. Uudet taidot tulee myös uniin, joskus herää huutamaan vain kun herää kääntyneenä niin ettei pääse itse takaisin. Yöt on meillä kuitenkin muuten rauhallisia, herättyään rauhoittuu nopeasti takaisin nukkumaan.

Mä oon melkoinen päivärytminatsi. Me ei liikuta poitsun pitkien päikkäreiden aikaan mihinkään ja iltarutiineista pidetään tarkkaan kiinni. Meillä on herkkä ja temperamenttinen poika, ja kaikinpuolin helpompaa on kun on tarkat rytmit ja rutiinit. Tämähän toki sitten helpottaa kun hän on isompi.

Me käydään tosiaan tiistaisin muskarissa ja sunnuntaisin vauvauinnissa. Oon miettinyt jos ensi vuodelle katsois jonkun liikunnallisen harrastuksen, niin tulis nähtyä vähän muita ihmisiä. Me ollaan paljon kotosalla rauhassa, mutta poitsulle tekee hyvää välillä nähdä muita ihmisiä. Meillä kun ei juuri oo mun kavereita kylässä näkynyt.

Tarviipa palata tähän merkintään vaikka vuoden päästä ja kattoo millaiset rytmit sitten on ja mitä kaikkea touhutaan. :)


Huomenna tulee tosiaan 6kk täyteen ja onhan sitä aika vaikea uskoa! Poitsu osaa tällä hetkellä:

*kääntyä vatsalleen ja selälleen. Ei oo juuri viime aikoina viitsinyt tätä paljon tehdä, paitsi sängyssä.

*tarttua makuulta varpaisiin ja tää onkin ihan lempparijuttu. Varpaisiin tartutaan myös syödessä, kylvyssä ja sylissä istuessa.

*tarttua leluihin ja heiluttaa niitä vimmatusti.

*nauraa ääneen vähän kaikelle useita kertoja päivässä. Parasta on iskän parta, äitin tukka ja kaikenlaiset hassut sanaleikit, sekä korkeat äänet, ja massun ja jalkojen kutittelu. Peilikuva ja peilin koputtelu sormella naurattaa kovasti.

*nostaa alakropan ylös varpaiden varaan ja rintakehää ylös lattiasta käsillä.

*istua jämäkästi tuettuna ja välillä hetkittäin sylissä ilman tukea niin että työntää käsillä itseään pystyyn. Sohvalla istuu tukea vastaan hienosti, mutta jos lähtee kaatumaan sivulle niin ei kyllä ota vastaan :D

*päristää huulilla niin että räkä lentää

*jokeltaa muutamaa eri äännettä

*taittaa jalkoja vatsallaan makuulla koukkuun


Vielä ei liikuta mihinkään eikä oikeen näytä et lähiaikoina oltais menossakaan. Sängyssä kyllä möyrii minkä kerkeää. Kai lattialla sitten vaan on muuta tekemistä. :)

Huomenna neuvolassa selviää 6kk mitat, kuukausi sitten pituutta oli jo 69,5cm ja painoa vähän reilu 8kg. Pitkä jätkä on, selkeesti meihin tullut.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Good vibes

Poitsun pitkät päikkärit jatkuu edelleen! :) Nyt taitaa olla jo puoltoista viikkoa, kun joka päivä on ollut noin 2,5 tunnin unet. Auttaa sekä äitiä että poitsua jaksamaan. :) Mietiskelin tuossa, että mitäs nyt tekisin, kun tää tietokone osui silmään, että nythän olis just hyvä hetki päivittää blogia.

Poitsu on nyt 4,5 kuukautta vanha. Kaksi päivää sitten hän oppi kääntymään selältä vatsalleen ja kyllä tätä on odotettukin. Kyljelleen kääntyminen alkoi vajaa pari kuukautta sitten ja kuutisen viikkoa on ollut kovat kääntymisyritykset. Nyt ei sitten muuta tehtäisikään. :D

Meillä sujuu tällä hetkellä muutenkin tosi mukavasti. Vatsa on alkanut tottua kiinteisiin ruokiin ja jäbä alkaa hoksaamaan lusikan päälle jo vähän paremmin. Perunaporkkanasose maistuu, samoin luumu, mango ja omena. Iltavelli on myös ollut suosikki. Kovasti tässä nyt ootellaan että päästään laajentamaan puuroihin, lihaan ja pastaan.

Poitsu on ollut huippuiloinen ja nukkunut tosiaan päivisin hyvin. Hän jaksaa usein olla jo yli kaksikin tuntia hereillä pirteänä kun tähän asti määrä on ollut maksimissaan 1,5h. Illat meillä on helpottunut tosi paljon, noin kolmen kuukauden kohdalla illat oli masuvaivojen huutoa ja kiukuttelua, nyt touhuillaan usein hyvillä mielin iltapesuun asti. Yöt menee edelleen vaihtelevasti, tosin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä sekä viime yönä päästiin molempina melkein viiden tunnin unipätkään, mikä noin pienelle vauvalle on jo täyden yön nukkumista. 3,5-4,5 kuukauden ikäisenä meillä oli tosi paljon huonoja öitä, jolloin poika heräili 8 kertaakin yössä. Nyt on ollut tasaisempaa, melkein hirvittää se ääneen sanoakin kun olishan se niin kiva et tämä jatkuisi! Vaikka vaiheitahan ne noi huonommatki unijaksot ovat vaan.

Viikonloppuna poitsu oli mamman ja tädin hoidossa ja oli mennyt taas kiltisti yöunille. Mammalla oli matkasänky ja uni maistui siellä kyllä tosi hyvin. Jäbä on ollut nyt kolme kertaa jonkun muun hoidossa ja kaikki kerrat on menneet hyvin. Tuntuu kivalta, kun mekin voidaan joskus päästä miehen kanssa hetkeksi viettämään kahdenkeskistä aikaa. Meillä on suppea tukiverkosto ja tää asia on mua huolettanut, mut eipä sitä nähtävästi tarvitse kuin muutaman ihanan ihmisen. :)

Sunnutaina meillä alkaa vauvauinti, innolla sitä odotellaan! Miehen kanssa molemmat tykätään uida ja vedestä muutenkin, olis kiva poitsulle tämä kans siirtää. Suihkusta ja kylvystä hän ainakin tykkää kovasti.

Mun synttärit oli ja meni ja kyllähän ne sitten loppujen lopuksi tosi mukavat oli. Sushi ja kuohuviini maistui perjantai-iltana, ja lauantaina päästiin kahdestaan syömään. Mies osti mulle aivan huikean synttärilahjan, personal trainerin kuukaudeksi. Oon kärsinyt paljon tiukkaan jääneistä raskauskiloista, siitä että vaatteet ei mahdu ja en oo enää saanu kiinni liikunnasta, jota harrastin paljon ja monipuolisesti siihen asti että tulin raskaaksi. Tänään on eka tapaaminen pt:n kanssa ja jännittää kyllä vähän, mutta tää on kyllä maailman siistein lahja! Olin siitä koko syksyn puhunut, että jos vaan olisi varaa niin hyödyntäisin mun mahtavan hierojan pt-palveluja ja mies oli tästä ottanut onkeensa. Paras. <3

Tästä merkinnästä huomaa, miten hyvää on tehnyt, että viime yönä sai nukkua paremmin. Ihan eri energiatasot ja mieliala. Tuommoiset yöt myös antaa toivoa, että kyllä mäkin saan vielä niitä kunnollisia öitä joskus nukkua. :) Mukavaa viikkoa kaikille!

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

4 kuukautta

Kohta meidän pikku-ukko on jo 4,5 kuukautta vanha. Kyllähän siitä paljon kuulee, että sitten aika vasta alkaa mennäkin nopeaan, kun on lapsia, mutta kyllä se tosiaan konkretisoituu silloin kun oman lapsen kasvua seuraa.

Harmittaa välillä, etten ehdi päivitellä tänne sen enempää. Olis kiva ehtiä ainakin kuukausittain tehdä tää katsaus et miten on mennyt ja mitä poika jo osaa. Poitsu on nyt parisen viikkoa nukkunut yhdet pitkät päikkärit joka päivä eli jos tämä jatkuu niin voisin pitää joka viikko vaikka yhden blogipäivän. Nytkin kun ehdin hetkeksi kirjottamaan, tuli heti se ihana innostunut fiilis, että jes, nyt ehdin laittaa ajatuksia ylös.

Poika on siis kohta 4,5 kuukautta vanha. Meillä on jo kohta parisen kuukautta ollut hyvin selkeä iltarytmi, mikä takaa sen, että poika menee yöunille ongelmitta samoihin aikoihin joka ilta. Tää on auttanut arjessa jaksamista huikeasti, koska kello 20 jälkeen on varmaa, että on aina aikaa sekä itselle että parisuhteelle. Aamuisin sitten herätäänkin kyllä jo 7 maissa viimeistään, mutta toi ilta-aika on niin ihanaa, että kyllä ne aikaiset aamut sitten jaksaa. Senkin takia, että vastaisin aamussa omassa sängyssään on iloisesti hymyilevä ja höpöttelevä poika.

Yöt meillä vaihtelee edelleen tosi paljon. Välillä on, meidän mittakaavassa, hyviä öitä useampi putkeen, eli että heräämisiä on kolme, sitten tulee taas niitä öitä kun heräillään tunnin välein. Oon väsynyt, ei voi kieltää, ja oon ajoittain ollut tosi kateellinen kaikille, jotka saa nukkua öitään useamman tunnin putkeen. Mutta, tää on meidän vauva ja hän nyt nukkuu näin, ja tääkin on vaan vaihe. Vaan vaihe, se ajatus kyllä jotenkin auttaa jaksamaan. Mun vauva herää koska hän tarvitsee mua, koska hän on terve ja kehittyy normaalisti, ja mä oon onnekas että mulla on tää vauva, joka herää. Väsymykseenkin turtuu, ja vaikka on niitä päiviä, että tuntuu että en mä kyllä jaksa, niin kyllä sitten vaan kuitenkin jaksaa. Yrittää vaan keskittyä niihin positiivisiin asioihin. Ja oon ajatellut, mä herään vaikka sata kertaa yössä jos saan pitää tän onnen ja mun pienen perheen terveenä ja mun kanssa vielä tosi tosi pitkän aikaa.

Poika osaa tällä hetkellä kannatella itseään kyynerpäin varassa ja myös nostaa rintakehää ylös lattiasta käsillä, työntää myös varpailla alakroppaa ylös lattiasta. Hän ei vielä käänny, mutta yritys on kova ja uskoisin että lähiviikkoina hän jo kääntyy. Halu ryömimään on kova myös ja peppu nouseekin jo lattiasta. Poitsu on tosi liikkuvainen ja tarkkaavainen. Viime viikolla hän oppi, että käden voi avata ja sulkea, ja siinä kuluukin aikaa kun tätä ihmettelee. Tovi jos toinenkin hän vain tuijottelee käsiään ja avaa ja sulkee niitä. On osannut siirtää tämän myös käytäntöön, tarttuu leluihin ja laittaa niitä suuhun, pitää myös pikkuhetkiä tuttipullosta itse kiinni. Viime viikolla hän oppi myös päristämään huulilla,eikä muuta nyt tekisikään. :D Hän on pääasiassa valtavan iloinen, nauravainen ja juttelevainen kaveri. Hänellä on lempilelut, lempikirjat ja lempipiirretyt. Isin parta naurattaa kovasti, kun se kutittaa, ja siitä on kiva ottaa kiinni. Myös äidin hiukset naurattaa, sekä kaikenlainen hassuttelu ja höpöttely. Hän rakastaa musiikkia, varsinkin Satu Sopasen lastenlaululevyä ja Vain elämää -ohjelmaa.

Oon saanut kaksi äitiystävää tästä läheltä, sekä järjestän perhevalmennuksemme äitien vauvatreffejä ja tää kaikki on saanut mua piristymään paljon. Oon kokenut oloni melko yksinäiseksi välillä, ja ollut vähän loukkaantunutkin siitä miten jotkut ystävät on kaikonneet. Vaikka ymmärtäähän sen, tavallaan. Oon myös iloinen siitä, että meidän pojalla on mahdollisuus saada pitkäaikaisia ystäviä muista vauvoista. Käydään muskarissa tiistaisin, ja siitä tykätään molemmat hirveästi. Ensi viikolla aloitetaan vauvauinti.

Kyllä sitä tässä pikkuhiljaa huomaa, että arki alkaa sujua, vaikka väsymys onkin kova ja päivät on joskus aika pitkiä. Oman lapsen hymy ja kehityksen seuraaminen on kuitenkin ihan mahtavaa, ja mä oon ihan valtavan kiitollinen joka päivä siitä, että mä saan olla äiti, juuri mun ihanan pojan äiti.

Katselin tuossa kuvia kesältä, missä poitsu on vielä ihan pikkuvauva ja kyllä niitäkin aikoja nyt jo lämmöllä muistelee. Kaikki tää on ollut jotenkin niin ihmeellistä, tunteiden vuoristorataa ja jotenkin tosi paljon rankempaa mitä etukäteen aattelin, mut myös paljon hienompaa. On ihan mahtavaa miten rakkaus aktualisoituu tuohon lapseen, mun ja miehen rakkaus ja rakkaus häneen tulee jotenkin niin näkyväksi tuossa pikkutyypissä. Oon hänestä ihan valtavan ylpeä jo nyt, mun suurin saavutus.

Mitä muuta kuuluu? Kyllähän tässä itse jää vähän toiseksi kun vauvaa pääasiassa arkipäivät yksin hoitaa. Siinä missä ennen oli kiva että oli lakatut kynnet, tukka laitettu, meikkiä joka päivä ja vaatteisiin uhrattu ajatusta, on nyt tärkeintä että ne vaatteet ylipäänsä saa helposti päälle ja tukka on harjattu, jos ei oo pakko niin meikkaamiseen en jaksa uhrata aikaa jos oon vaan kotona. Kaikki omat harrastukset on vähän jäänyt ja se harmittaa, tosin, tää on vain vaihe. Toi pikkutyyppi on pikkutyyppi niin vähän aikaa, kyllä mä ehdin sitten. Käyn kerran viikossa koiratreeneissä Mintun kanssa ja muskari ja vauvauinti on mullekin mieluisia juttuja, samoin päivittäiset lenkit poitsu rattaissa.

Täytän ylihuomenna 32 ja oon saanut kyllä suurta harmia revittyä siitä, että tänä vuonna en jaksanut ja pystynyt järkkäämään minkäännäköisiä synttärijuhlia. Synttärit, niin omat kuin läheisten, on mulle tosi tärkeitä ja nyt tuntuu niinkuin koko homma menis ohi. Mies on kyllä luvannut järjestää mulle sushi-illallisen ja lauantaina päästään syömään kahdestaan kun mamma vahtii poikaa, että sekin on kyllä jo tosi spesiaalia. Enkä mä oikeestaan paremmin tätä synttäriä vois viettää, äitinä vihdoinkin, mun rakkaimman perheen kanssa.

Itsestäni voisin kyllä huolehtia vähän enemmän, mikä ehkä nyt helpottaa jos nuo pitkät päikkärit pojalla pysyy joka päivä. Kirjoitella, jumpata, ehkä lakata ne kynnetkin taas joskus, kutoa, värittää ja lukea. Viikottain tulee nyt onneksi tavattua muita äitejä ja vähän harrastettua.

Että niin, kyllä meillä menee nyt oikeestaan tosi hyvin. Rankkaa on välillä, huonot yöt, kiukkupäivät, väsyneet päivät parisuhteessa ja se kun välillä on itse aivan loppu. Mutta sitten ne hyvät asiat aina voittaa ja kyllä äitiys on ihan ehdottomasti parasta ikinä.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

3 kuukautta

Ylihuomenna meidän poika täyttää 3 kuukautta. 3 kuukautta olen ollut äiti, 3 kuukautta me ollaan oltu pieni perhe.

Kesä oli ja meni. En muista siitä kauheasti. Oli vissiin viileä kesä, not that I would know. Odotan innolla syksyn tuloa.

Meillä on kaikki mennyt ihan hyvin, ilman suuria ongelmia. Meidän poika kasvaa nopeaa tahtia. Eka vaatekoko kävi pieneksi kuukauden jälkeen. Muutama viikko sitten siivosin pienimmät vaatteet pois kaapista ja tirautin pienet itkut. Muistan niin elävästi ne ekat päivät kun niitä vaatteita valittiin ja puettiin. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, miten hurmioitunut sitä olikaan.

Poika sai nimen virallisesti heinäkuun lopussa ja kastetilaisuus oli tosi kaunis, ja mulle tosi tärkeä päivä. Oon päättänyt pitää pojan nimen ja kasvot pois blogista, ainakin toistaiseksi.

Poika osaa kannatella päätä hienosti, on tehnyt sitä jo tosi pienestä. Kova halu liikkeelle on ollut jo pari kuukautta, mutta vielä möngitään vaan paikallaan. Viimeiset pari viikkoa on juteltu kovasti ja tää on ihan mahtavaa, hän vastaa jutteluun ja jokeltelee kovasti. Ääneenkin on jo muutaman päivän ajan naurettu. <3 Painoa on jo yli 7kg ja epäilen pituutta olevan n.64cm, viikon päästä neuvolassa selviää. On ihanaa huomata, miten pieni on jo oma persoonansa. On juttuja mistä hän pitää ja juttuja mistä ei tykkää. Lempilelut, lempilaulut, lempikohdat mistä silittäminen saa hymyilemään. Rakastan sitä miten hänen naama menee ihan ruttuun kun häntä naurattaa. On ihan käsittämätöntä miten tärkeä tuo pieni voi olla, äidinrakkaus on jotain mitä en osaa yhtään kuvailla.

Oon kuullut, että ekat kolme kuukautta vauvan kanssa on rankimmat. Tämän voin allekirjoittaa, vaikken vielä tiedäkään miten kolmen kuukauden jälkeen alkaa sujumaan. En oo ikinä ollut väsyneempi kuin nyt. Parisuhdekin on ollut koetuksella. Poika on temperamenttinen, ei viihdy minuuttiakaan yksin esim. leikkimatolla ja nukkuminen on ollut pätkittäistä. Päivärutiineilla päästiin onneksi muutama viikko sitten siihen, että poika menee joka ilta nukkumaan n. klo 20. Yöllä heräillään usein, muutama yö on parin viikon aikana ollut, että on nukuttu hiukan pidempiä pätkiä, jotka meille siis on 3-4 tuntia. Parhaimmillaan/pahimmillaan poika on herännyt 7 kertaa yössä. Päiväunia hän nukkuu pääasiassa puolen tunnin pätkissä, välillä 1-2 tuntia, näitä ei kuitenkaan voi mitenkään ennakoida eikä sitä tapahdu joka päivä. Ihan kaikki keinot on kokeiltu nukkumisen parantamiseen. Mulla on kovat toiveet siitä, että meilläkin helpottaisi kun kolme kuukautta tulee täyteen.

Vauva-arjen alku on ollut mulle niin paljon rankempaa mitä ajattelin. Olen teini-ikäisestä asti haaveillut äitiydestä, olen ollut niin paljon tekemisissä lasten kanssa, se on se mitä osaan. Ja sitten olinkin ihan pihalla. En tiennyt mitään vastasyntyneestä ja elämästä hänen kanssaan. Vertaistuki puuttui, hoitoapuakaan ei miehen lisäksi juuri ole. Pari kuukautta kesti, että sain vähän itseluottamusta äitinä, että minä kyllä osaan ja tiedän lapseni parhaan. Ajattelin naiivisti olevani valmis äiti, miten sitä voisi olla.

Paljosta oon joutunut luopumaan. Enää asioita ei voi tehdä ihan miten ja milloin vaan. Kaikki oma on toissijaista, lapsen tarpeet aina ensin. Täydellinen symbioosi lapsen kanssa on ollut joskus raskasta, mitä sitä kieltämään. Onneksi olen alusta saakka saanut omaa aika ajoittain, mies hoitaa lasta mielellään ja valvoo viikonloppuyöt jotta saisin nukkua. Korvaamaton ihminen. <3

Äitiys on parasta mitä voisin kuvitella ja lapsemme on ihaninta maan päällä. Vaikka sanon, että olen väsynyt ja on ollut rankkaa, en silti rakasta poikaa ja tätä elämää yhtään vähempää.

Olen tosi kiitollinen siitä, että poika on terve ja kehittyy normaalisti. Äidin huoli on jo läsnä. Itkuiset päivät, onko nyt joku hätä, pitääkö mennä lääkäriin? Miksei se vielä käänny kun muut jo kääntyy? Onko jokin vialla kun nukkuu pätkissä? Toivottavasti hän pysyy aina terveenä ja on onnellinen, teen kaikkeni aina tämän onnistumiseksi.

Samalla kun toivon, että poika olisi aina tämä ihana vauva, en malttaisi odottaa että hän kasvaa ja näemme millainen persoona hänestä tulee, mitä kaikkea hän osaa ja mistä hän pitää. Paljon muuta ei oo nyt kerrottavaa toistaiseksi, ja tää on ihan hyvä näin. Kyllä sitä vielä ehtii.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Vauva-arkea, osa kaksi

Poika on nyt 5,5 viikon ikäinen.

Hän on kyllä mullistanut elämän. Vauva-arjen rankkuus on yllättänyt mut, toisaalta en tiedä miksi, koska ei tästä voi tietää mitään tätä kokematta, eikä mulla kai edes ollut mitään ennakko-ajatusta synnytyksen jälkeisestä elämästä.

Perfektionisti ja ylisuorittaja minussa on ottanut asiat välillä todella raskaasti. Päässä on kuva siitä, miten asioiden pitäisi mennä, vaikka kaikki mun kokemus lapsista on vuoden ikäisestä ylöspäin. Vastasyntynyt ja pieni vauva on niin eri asia. Hän on uusi ihminen, ja täysin avuton. Ei siihen voi varautua millaista on kun pikku ihminen on täysin kiinni sinussa eikä voi kertoa mikä on hätänä muuten kuin itkemällä. Oman vauvan itku on ollut mulle yllättävän raskasta, oma neuvottomuus turhauttaa silloin kun vauva vain kitisee eikä rauhoitu. Eikä siihen voi varautua miltä ne pätkittäiset yöunet oikeasti tuntuu. En oo ikinä elämässäni ollut näin väsynyt, vaikka lähes puolet elämästäni oon nukkunut huonosti ja heräillyt öisin. Asiat tarkkaan suunnittelevana on myös ollut vähän vaikea oppia siihen, että näin pienen vauvan kanssa ei päivärytmiä ole, joten asioiden sujumisesta ei voi tietää.

Miehelle jälleen iso kunnianosoitus tässä, en ymmärrä miten ihmiset selviää tästä yksin. On niin erilaista ja paljon helpompaa kun meitä on kaksi poikaa hoitamassa, jakamassa yösyötöt ja tarjoamassa toiselle välillä hengähdystauon kun pojan kanssa on hankalampaa. On myös hienoa huomata, että vaikka meillä on toisillemme tällä hetkellä todella vähän aikaa ja väsymys kuormittaa monin tavoin, parisuhteemme voi hyvin edelleen.

Mutta, ettei nyt tulisi väärää kuvaa, musta on aivan mahtavaa olla äiti. :) Se on aivan ihmeellistä, että toi pieni ihminen tuli minusta ja kasvaa niin valtavaa vauhtia pikku persoonaksi. On mahtavaa seurata hänen kasvuaan ja olla hänen äitinsä. Itse tässä kasvaa henkisesti samalla kovaa vauhtia vanhemmaksi, joten hämmennys on ymmärrettävää.

Meillä on melko temperamenttinen poika. Joskus, kun nukuttaminen yöunille kestää neljättä tuntia, miettii että olisipa meidänkin vauva vähän helpompi ja rauhallisempi. Mutta tää on meidän vauva, täydellinen juuri näin. <3 Nukkuminen on välillä melko pätkittäistä ja menossa on tällä hetkellä kuuden viikon hulinat, joten kitinää ja tyytymättömyyttä on riittänyt. Mutta mä en tiedä mitään parempaa maailmassa, kuin oman lapsen hymy. En mitään. Kun aamulla herätään vierekkäin ja hän kuulee mun äänen, välittömästi alkaa hymyillä ja silmät syttyy. Kun hassuttelen tai laulan ja hän alkaa nauraa. Paras ääni on hänen jokelluksensa, ja on niin mieletöntä nähdä miten nopeasti hän kehittyy, oppii uusia asioita ja alkaa kommunikoida.

Meillä siis menee kyllä hyvin. Poika on ilmeisen terve, syö hyvin, kasvaa hienosti ja kehittyy mallikkaasti. Kovasti hankalimpina ja väsyneimpinä päivinä helpottaa tieto, että tämäkin on vain vaihe. Eilen ensimmäistä kertaa yöunille nukahtaminen kävi kiukuttelematta. Pienet onnistumiset. :) Äitiys on mahtavaa ja meillä on ihana poika. Ja mulla on maailman ihanin mies poikani isänä.

Poika nukkuu nyt pitkästä aikaa arkena kunnon unia, joten ehdin itsekin ehkä hiukan nyt hengähtää. Toivon mukaan ehdin jossain vaiheessa kirjottelemaan mm. tulevista ristiäisistä ja vyöhyketerapiasta missä ollaan käyty.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Synnytyskertomus ja vauva-arkea

1.6. klo 23.27. maailmaan putkahti meidän täydellinen poikavauva. :)

Tiistaina 30.5. klo 01.00 heräsin siihen, että mulla meni lapsivedet sänkyyn. Vaikka tiesi, että lähtö voi tulla milloin vaan niin en jotenkin ollut varautunut siihen, että noin kävisi. Laskettuun aikaankin oli vielä useampi päivä. Soitin pikaisesti Tyksiin, josta ohjeistettiin menemään paikalle. Sinne sitte lähdettiin meikäläisellä pikku paniikki päällä. Mulla ei ollut ollut oikeestaan mitään synnytystä ennakoivaa, ei edes yhden yhtä supistusta ennen vesien menoa.

Tyksissä ottivat streptokokkinäytteen ja laittoivat käyrille seuraamaan vauvan sykkeitä. Tunti siinä odoteltiin ja ekat supistukset tuli heti siinä. Streptokokki oli negatiivinen, joten mut otettiin osastolle odottamaan synnytyksen käynnistymistä ja miehen piti lähteä kotiin. Se oli aivan todella raskasta ja sitä olin pelännyt etukäteen, että joutuisin olemaan jossain vaiheessa yksin. Neuvolassakaan ei oltu millään tavalla valmisteltu että näinkin voi käydä.

Olin osastolla 2,5 päivää odottelemassa että synnytys käynnistyisi. Valvoin yöt supistusten kourissa ja päiväksi ne rauhoittuivat. Mies kävi vielä töissä ja kävi iltaisin, parhaat pari tuntia ja raskainta ikinä kun hänen piti lähteä. Nää oli aivan todella pitkiä ja raskaita päiviä ja koti-ikävä oli ihan järjetön.

Synnytys oli tarkoitus käynnistää 1.6. aamulla, mutta lähtikin käyntiin itsekseen. Kovat supistukset alkoi torstaina aamuyöllä. Synnytys itsessään oli kyllä tosi raskas. Kipu oli ihan sietämätöntä ja yllätti mut todella, mut ei siihen kyllä voi valmistautua mitenkään, enkä mäkään osais sitä nyt kuvailla. Kokeilin kaikki mahdolliset lääkkettömät kivunlievitykset ja suurin osa synnytyksestä menikin ilman lääkkeitä. Päiväksi sattui kätilö, joka suhtautui synnytykseen tosi kliinisesti eikä tukenut rentoutumista, joten kivut sai aikanaan mun kropan täysin lukkoon. Epiduraalin sain kuudelta illalla, jolloin olin jo aivan loppu. Samalla laitettiin oksitosiinitippa vauhdittamaan supistuksia, ja se auttoikin melko hyvin.

Epiduraalin vaikutuksen loputtua kahdeksan jälkeen alkoikin synnytyksen raskain vaihe. Ehdottomasti pahinta koko synnytyksessä oli se kun vauva lähti laskeutumaan lähtöasemiin alas lantioon. Järkyttävä paine takapuolessa ja hirveät kivut. Mun synnytyksen pelasti iltavuoroon tullut kätilö, joka osas tehdä juuri oikeat asiat mua rentoututtaakseen, ja teki päätöksen toisesta epiduraaliannoksesta, mikä oli täysin pelastus. Hän ohjeisti mua antaa supistuksen tulla ja mennä, ja se auttoi todella paljon. Torkahdinkin hetkeksi, kunnes tunsin, että nyt on pakko ponnistaa. Mies soitti kätilön äkkiä paikalle ja 15 minuuttia myöhemmin vauva oli maailmassa. Itse ponnistusvaihe oli ihana ja todella voimaannuttava. Vihdoinkin pitkä ja raskas odotus oli ohi ja vauva tuli vauhdilla. Tunne oli aivan mahtava eikä sitäkään voi mitenkään kuvailla kun vauva tuli maailmaan. Kaikki kivut hävisi ja oikeasti täytyin rakkaudella, onnella ja helpotuksella. Kaikki oli niin luonnollista ja mahtavaa, sekä minulle että miehelle. Ihan parhaat hetket ikinä.

Vauvan kanssa sujui alusta asti hyvin, joskin imetys tökki todella. Koin valtavaa painostusta ja pakotusta siihen. Kysyin apua paljon ja jokaisella työntekijällä oli oma näkemys ja tapa toimia. Vauva oli rinnalla paljon, mutta vasta hänen jouduttua sinivalohoitoon keltaisuuden takia huomattiin, että vauva ei saa rinnalta riittävästi ruokaa, hänen paino laskee ja vointi huononee. Hänelle alettiin antaa lisämaitoa, mikä sai hänen voinnin paranemaan ja painon nousemaan. Kukaan ei mulle selittänyt asiaa eikä ohjeistanut miten sitten kotona.

Kotiin päästiin 5.6. Olin ollut sairaalassa lähes viikon ja se oli tosi raskasta aikaa. Kotiinpääsy oli ihan järjetön helpotus ja muistan varmaan pitkään sen ekan yön omassa sängyssä kotiinpääsyn jälkeen. Ihaninta ikinä.

Kotona yritin vielä imetystä ja pumppailin maitoa, mutta se ei missään vaiheessa lähtenyt nousemaan. Vauva raivosi rinnalla kun ruokaa ei tullut ja minä itkin. Yritin pumppailla mutta määrät oli vähäisiä ja aikaa kului silti hirveästi. Vauva on nyt täysin korvikkeella, syö hyvin ja suuria määriä ja paino on noussut todella hyvin. Imetyspettymys oli alkuun suuri ja tunsin että mun kroppa on pettänyt mut. Tärkeintä on kuitenkin se että poika saa ruokaa, voi hyvin ja kasvaa, ja myös että minä jaksan. Imetystä pidetään itsestäänselvyytenä. Perhevalmennuksessa neuvolassa eräs äiti kysyi että mitä jos maito ei nouse, vastaus oli että kyllä se yleensä nousee, piste. No, minulla ei käynyt niin. Sain itse hakea tietoa ja vertaistukea. Pitäisi saada olla vanhempien päätös miten lapsensa ruokkii, korvikeruokinta aiheuttaa aivan liikaa ihmettelyä ja tuomitsemista. Itse olen ylpeä siitä, että meillä oli rohkeus tehdä tämä päätös, koska rintaruokinnalla poika olisi ajan kanssa vain voinut huonommin ja huonommin.

Vauva-arki on ollut melkoista opettelua. Mies on ollut valmis isä jo ensi hetkestä. Hänellä on poikaan vahva side ja halu hoitaa asioita. Pulloruokinta mahdollistaa meillä tasavertaisuuden, kumpikin voi ruokkia ja saada myös hetken itselleen kun toinen ruokkii. Mies on kesälomalla kuukauden ja se on ollut mahtava juttu. Tiesin olevani onnekas jos aiemmin kun olen saanut tuollaisen miehen, nyt tiedän vielä varmemmin että olen todella siunattu, kun näen millainen isä hän on.

Itse olen ollut äitinä epävarma. Lapsen itku ottaa yllättävän koville ja synnytyksestä toipuminen on ottanut oman aikansa. Viikon olin täysin jyrän alle jäänyt ja seuraava viikko meni henkisessä myllerryksessä. Nyt 2,5 viikkoa synnytyksestä alkaa tuntua, että kyllä kroppa tästä toipuu ja kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Vauva on ihana eikä sitä voi oikein uskoa, että tuollainen täysin valmis vauva sieltä putkahti. Että minä tein ja synnytin tuon ihmisen. Ei malta odottaa että hän kasvaa.

Kaikki hyvin siis täällä. Aika menee järjetöntä vauhtia ja kädet on täynnä, mutta ihan korvaamatonta aikaa. :)