Haluan kirjoittaa rakkaudesta. Se on vaikeaa, koska en halua loukata ketään kirjoittamalla menneisyydestäni enkä antaa kuvaa että ylpeilen onnellani, kun kirjoitan nykyhetkestä.
Oon viimeisen vuoden aikana oppinut aika paljon ihmissuhteista. En vielä vuosi sitten tiennyt miten paljon parisuhteen päättyminen voi sattua ja että suurestakin surusta todella voi omalla vahvuudella selvitä. En myöskään tiennyt, että mulle voi olla olemassa jotakin niin ihanaa, tasapainoista ja turvallista kuin tämänhetkinen elämäntilanteeni.
Tässä merkinnässä en halua haukkua entisten ihmissuhteideni osapuolia. Ehkä vahvimpana viimeisen vuoden ajalta mielessä on se, että aina epäonnistunut ihmissuhde ei ole kenenkään vika. Kaikki ihmiset ei sovi yhteen ja joskus armollisinta mitä voi tehdä, on päästää molemmat jatkamaan eteenpäin. Sen tajuaminen vaan joskus kestää ja olen myös oppinut olemaan armollinen itselleni. Surullinen saa olla ja joskus sekin helpottaa. Se vahvistaa kun jonain päivänä tajuaa, että mä selvisin niistäkin illoista kun tuntui ettei seuraavaa aamua tule koskaan. Olen myös kaikille ihmisille elämässäni kiitollinen, koska jokaiselta olen oppinut jotakin, kenties jopa eniten niiltä joiden kanssa homma ei toiminutkaan. Nekin kokemukset kuuluu elämään ja oon siitä onnekas, ettei mikään kokemus oo ollut mulle läpeensä paska ja mulle on jäänyt elämään myös tärkeitä ihmisiä. Aina on ollut myös hyvää, joskus paljonkin. En kadu menneisyyttäni enkä ihmissuhteitani enkä tällä merkinnällä halua saada kenellekään huonoa oloa. Myönnän myös sen, etten itsekään ole ollut täydellinen.
Elämässäni on käynyt nyt niin, että ihminen, jonka ei ollut tarkoitus merkitä mulle kuin hauskanpitoa, onkin nyt elämäni tärkein ihminen, kumppanini, turvani ja tulevaisuuteni. Taistelin kauan vastaan, särkynyttä sydäntäni suojellakseni, vaikka koskaan ei ollut vaaraa että tämä ihminen minua loukkaisi. Pelkäsin myös sitä, että voinkin saada kaiken sen mitä olen toivonut ja halunnut niin kauan kuin olen mitään ihmissuhteista ymmärtänyt. Pelottavinta on nousta ylös kun on kaatunut koska pelkää kaatuvansa uudelleen, uskaltaa taas yrittää kun on rakentanut kaiken uudelleen, koska kaikkihan voi romahtaa jälleen.
Olen aina pelännyt ja yrittänyt liikaa. Mutta tällä hetkellä en pelkää eikä minun tarvitse yrittää. Ensimmäistä kertaa asiat suhteessani toimivat luonnostaan ja meillä on molemmilla hyvä olla.
Nyt uskallan varmaan jo tuoda julki sen, että minusta on tulossa ensimmäistä kertaa elämässäni omakotitalon asukki eikä Turku enää olekaan kotikaupunkini. Käytännössä muutto on jo tapahtunut, paperilla osoitteeni vaihtuu virallisesti puolentoista kuukauden päästä. Loppujen lopuksi kaikki loksahti kohdalleen hyvin nopeasti, vastoin kaikkea sitä miten olen aiemmin suhteen etenemisestä ajatellut. Viimeisen vuoden aikana olen vihdoin oppinut myös sen, ettei asiat vaan mene siten niinkuin etukäteen suunnittelis tai ajattelis eikä se takaa onnistumista vaikka toimisi tiettyjen odotusten tai normien mukaan. On tehtävä siten kuten tuntuu hyvältä, uskallettava. Ja vaikka asiat on nyt menneet tavalla, jota en vielä muutamia kuukausia sitten olis uskonut, kaikki on mennyt aivan täydellisesti.
Mietin, miksi mulla oli niin kova palo kirjoittaa näistä asioista. Luultavasti siksi, koska halusin purkaa päästäni sen hämmennyksen mitä kaikki tämä minussa tuottaa. Isoja asioita tapahtuu eikä niissä aina pysy itse mukana. Haluan myös kirjoittaa itselleni muistiin sen, miltä musta nyt tuntuu. Lisäksi, halusin arkistoida sen, että kaikki on nyt hyvin, koska siitä ei kovin kauan ole kun uskoin ettei sitä seuraava aamua koskaan tule. Halusin kirjoittaa sen: Olen onnellinen.
