30th

Tässä olen minä, kolmekymmentävuotisjuhlissani puolitoista viikkoa sitten. 12 päivän päästä täytän kolmekymmentä. Näytän onnelliselta.Usein mietin, etten haluais olla missään muualla minkään muunlaisena.

Katsoin viime viikolla keskusteluohjelmaa, jossa kolme noin nelikymppistä ihmistä keskusteli iästä. Jokainen heistä totesi, että elämä vain paranee kun vanhenee, eikä kukaan heistä olis halunnut olla nuorempi. Oon pohdiskellut itse paljon tätä asiaa, nyt tietenkin enemmän kuin ennen.

30 on se pelottava ikä, kun yhteiskunnan sanelemana pitäis olla vaikka mitä. Parisuhde tietenkin, mahdollisesti omistusasunto kun onhan se nyt fiksumpaa. Ja tarviihan niitä lapsiakin jo tehdä ennenkuin on liian vanha. Koulut on tietenkin käyty ja on hyvä vakityö hyvällä palkalla.

Mä koin ikäkriisin jo parikymppisenä. En ollut koskaan seurustellut, koulu jäi kesken, en tiennyt yhtään mitä elämältä halusin, olin yksinäinen, masensi. Silloin tuntui, että tässäkö tää nyt on. Hautakivessä lukisi "kuoli oltuaan aina yksin". Olin onneton, koska halusin niin kovin istua siihen muottiin, mitä mulle joka puolelta tuputettiin. Takana oli rankat teinivuodet, koulukiusaamista, vanhempien avioero ja liian nopea aikuistuminen, kaikkia muita varten eläminen.

Muutin pois kotiseudulta. Pidin välivuosia, otin vastaan koulupaikan, koska ajattelin että kai sellainen on hyvä. Rakensin itselleni elämän vieraassa kaupungissa tyhjästä, sain ihania ystäviä ja elin elämäni parhaat vuodet. Tajusin, että kyllä tää elämä on ihan vaan mua varten ja tärkeintä on aina se, että mä olen onnellinen. Kukaan ei voi sanoa mulle miten elää eikä tuomita sitä vääränä.

Onhan tätä kolmeakymppiäkin tullut pelättyä. Se tuntuu vanhalta. Tuntuu se vieläkin vähän, mutta en mäkään kyllä haluaisi olla nuorempi. Ikä on tuonut armollisuutta itseä kohtaan, itseluottamusta ja uskoa parempaan. Tärkeitä kokemuksia ja tiedon siitä, että kyllä ihan oikeasti kaikki aina järjestyy.

Kyllä mä sen tekisin jos voisin, että kävisin sanomassa kymmenen vuotta nuoremmalle itselleni, että älä murehdi niin paljon. Pidä hauskaa ja nauti ja luota siihen, että elämä kantaa. Kuuntele enemmän itseäsi.

En mä jäänyt yksin. Löysin rakkauden, oon saanut myös antaa rakkautta. Sain turvan ja tasapainon, ja tuntea itseni kauniiksi. Mulla on ystäviä, jotka jakavat myös huonot päivät. Löysin sen, mitä elämässäni haluan tehdä ja mikä mulle on työssä tärkeintä. En välttämättä loppuiäkseni, mutta se on ehkä lohduttavaa. Vielä voin tehdä ihan mitä haluan.

Tärkeimpänä oon ehkä oppinut sen, että tämä kuuluu kaikki elämään. Siihen kuuluu hyvät ja huonot päivät, vastoinkäymiset ja huumaavat ilontunteet. Niistäkin päivistä selviää kun tuntuu, ettei huomista vaan tule kun sydän on niin kipeä. Yksinäiset päivät opetti arvostamaan niitä, jotka nyt ovat elämässäni jakamassa kaiken.

Vanhenemisessa vaikeinta on hyväksyä se, että joskus tämä kaikki loppuu koska onhan tää elämä nyt vain ihan helvetin siistiä. Pieni pelko saa kuitenkin rakastamaan tätä kaikkea vielä enemmän.

Nyt on hyvä, joka vuosi on mullakin parempi kuin koskaan. Nuoruus oli kivaa, mutta en kyllä vaihtais päivääkään, mitään tai ketään tästä hetkestä pois.

On se ikä vaan numero kuitenkin, tärkeämpää on ihan jokin muu.