lauantai 27. toukokuuta 2017

Loppusuoralla

Tänään on tasan viikko laskettuun aikaan. Tuntuu ihan hullulta, fiilis on lähinnä että "nyt jo". Faktahan on, että synnytys voi tässä vaiheessa alkaa ihan milloin vaan, muttei yhtään tunnu siltä.

Vauva ei oo näyttänyt pahemmin mitään merkkejä, että olis vielä tulossa. En voi vieläkään sanoa, että tietäisin miltä supistukset tuntuu, eli niitä varmaankaan ei ole ollut. Jotain harvinaisia harjoitussupistuksia varmaankin on. Luonto hoitaa tämän kyllä hyvin, se mikä alkuun jännitti eniten on muuttunut niin, että nyt niitä synnytyksen merkkejä alkaa jo välillä odottaa.

Olo mulla on suurimman osan ajasta melko epämukava. Tuossa muutama päivä sitten alkoi näyttää siltä, että vatsa on laskeutunut eli vauva olis lähtöasemissa. Olo on ainakin sen mukainen, alavatsalla tuntuu kovaa painetta ja vihlontaa, pissahätä on aivan jatkuva ja liitoskivut on pahentuneet. Selkä- ja lonkkasäryt on kovat, säteilee myös jalkoihin asti. Öistä on tullut aivan pelleilyä, kuuden tunnin aikana saa neljä kertaa käydä vessassa keskivertoyönä, aamuyöstä alkaa sitten niin järjetön lonkkakipu että herään puolen tunnin välein kääntämään kylkeä. Vauva tuntuu ihan valtavalta ja maha on tosi pinkeä, on selkeesti myös kasvanut tässä parin viikon aikana kunnon palloksi. Välillä tuntuu, että vauva venyttelee itsensä mahasta läpi. Vauvan liikkeet on kyllä myös selkeästi rauhoittuneet, mikä vaikuttaa olevan melko normaalia loppuraskaudessa. Aiheuttaa toki välillä vähän enemmän huolta taas itelle.

Mutta, ei meillä tässä varsinaisesti mikään kiire vielä ole. Vauva tulee kun on valmis ja oikeestaan paras olis muutama päivä lasketun ajan jälkeen niin mieskin ehtisi lomille. Mutta toki, valmiina täällä ollaan, päättää hän sitten syntyä milloin vaan.

Synnytys aiheuttaa edelleen suht ristiriitaisia tunteita. Aktiivisen synnytyksen facebook-ryhmä on ollut mulle iso apu oman mielen rauhoittamisessa. Tällä hetkellä keskityn lähinnä ajattelemaan, että mun kroppani on luotu synnyttämään eikä ole mitään syytä miksi en selviäisi siitä. Oon worst case scenario -tyyppi ja todella herkkä huolestumaan, joten tottakai mua pelottaa mahdolliset komplikaatiot itsellä tai vauvalla. Mutta, ne ovat harvinaisia ja tukena sairaalassa on osaava henkilökunta, sekä tietenkin oma mies. Kivut pelottaa, mikä on jännä, koska en pelkää kipua muutenkaan ja siedän sitä hyvin. Mutta tottakai tiedän, että synnytyskipu on omanlaistaan eikä siihen voi varautua, eikä hyvä kivunsieto muuten tarkoita synnytystä ajatellen mitään. Kaiken takana on varmasti pelko siitä, etten itse voi kontrolloida tilannetta pahemmin. En voi vaikuttaa synnytyksen kulkuun tai suunnitella sitä. Oonkin viime viikot keskittynyt psyykkaamaan itseäni siihen, miten pystyn parhaiten suhtautumaan tilanteeseen positiviisesti ja jaksamaan henkisesti. Kaikkihan johtaa upeimpaan asiaan maailmassa, meidän omaan lapseen ja uuteen elämään.

Raskausajan loppu vähän surettaa. On tämä ollut kuitenkin niin jännää ja ihanaa aikaa. Seurailla raskaussovelluksesta viikon vaihtuessa minkäkokoinen vauva nyt on ja miten hän kehittyy. Seurailla mahan kasvua ja tuntea vauvan vahvistuvat liikkeet. Tehdä hankintoja ja suunnitella tulevaa. 9 kuukautta odotusta on aina tuntunut tosi pitkältä ajalta, mutta on kyllä ollut ihan ehdoton ainakin näin esikoista odottaessa. Ja jos tässä vielä se parikin viikkoa menee, niin sekin otetaan kyllä ihan ilolla ja rauhassa vastaan.

Ajatukset pyörii kyllä jo vauvassa tosi paljon. Näen paljon unia siitä, että hän on täällä jo, ja miltä hän näyttää. Vauva-arki jännittää mutta kyllä sitä myös jo kovasti odottaa, vaikka se vielä tuntuukin niin hassulta että viimeistään kolmen viikon päästä täällä on jo meidän pikkutyyppi.

Fyysisesti oon kyllä valmis jo siihen, että saan oman kroppani takaisin. Onhan se ihan mieletöntä mihin naisen vartalo pystyy ja oon kyllä muuttunut paljon armollisemmaksi omaa kroppaani kohtaan. Katson kuvia juuri ennen raskautta, olin todella itsekriittinen ja tunsin oloni läskiksi, häpesin vartaloani. Nyt katson kuvia ja ihmettelen. Olin ihan normaalikokoinen, hyväkuntoinen ja terve, ja se kroppa mahdollistaa meidän lapsen kasvun ja tulon tänne maailmaan. Mutta, odotan mun omia vaatteita. Farkkuja ja hameita ja sortseja, sitä että voin pukeutua mihin vaan haluan. Odotan sitä, että voin taas liikkua kunnolla ilman kipuja ja pelkoa riskeistä. Odotan pitkiä kävelylenkkejä. Odotan öitä, jolloin mua ei särje joka paikkaan eikä jokainen kyljen kääntäminen vaadi heräämistä. Odotan sitä, että voin syödä mitä haluan eikä joka hetki tarvitse miettiä miten kaikki vaikuttaa vauvaan. Odotan sitä, että vauva on mun vieressä ja voin huolehtia hänestä erikseen ja itsestäni erikseen. On niin ikävä omaa kokonaisvaltaista hyvinvointia ja motivaatio palata siihen on aivan valtava. Olen potenut syyllisyyttä näistä ajatuksista, vaikka tiedän ettei tarvitse, eikä se tarkoita että rakastaisin tätä lasta yhtään vähempää. Ja tiedän, kropalle täytyy antaa aikaa palautua, sen teen ilomielin, koska tiedän, että suunta on parempaan.

Miehellä on vielä viikko töitä ennen kuukauden kesälomaa. Laskettu aika sattui silleen täydellisesti, että mies voi ottaa suoraan pitkän loman vauva-arjen alkuun ja isyysloman säästää myöhemmäksi. Tänään suunnitelmana on mennä syömään kaupungille ja viettää aikaa kahdestaan, koska tämä on yksi niistä viimeisistä viikonlopuista kun olemme kahdestaan. Hurja, jännittävä, ihana, pelottava ajatus. Mukavaa viikonloppua kaikille! :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti