keskiviikko 11. lokakuuta 2017

4 kuukautta

Kohta meidän pikku-ukko on jo 4,5 kuukautta vanha. Kyllähän siitä paljon kuulee, että sitten aika vasta alkaa mennäkin nopeaan, kun on lapsia, mutta kyllä se tosiaan konkretisoituu silloin kun oman lapsen kasvua seuraa.

Harmittaa välillä, etten ehdi päivitellä tänne sen enempää. Olis kiva ehtiä ainakin kuukausittain tehdä tää katsaus et miten on mennyt ja mitä poika jo osaa. Poitsu on nyt parisen viikkoa nukkunut yhdet pitkät päikkärit joka päivä eli jos tämä jatkuu niin voisin pitää joka viikko vaikka yhden blogipäivän. Nytkin kun ehdin hetkeksi kirjottamaan, tuli heti se ihana innostunut fiilis, että jes, nyt ehdin laittaa ajatuksia ylös.

Poika on siis kohta 4,5 kuukautta vanha. Meillä on jo kohta parisen kuukautta ollut hyvin selkeä iltarytmi, mikä takaa sen, että poika menee yöunille ongelmitta samoihin aikoihin joka ilta. Tää on auttanut arjessa jaksamista huikeasti, koska kello 20 jälkeen on varmaa, että on aina aikaa sekä itselle että parisuhteelle. Aamuisin sitten herätäänkin kyllä jo 7 maissa viimeistään, mutta toi ilta-aika on niin ihanaa, että kyllä ne aikaiset aamut sitten jaksaa. Senkin takia, että vastaisin aamussa omassa sängyssään on iloisesti hymyilevä ja höpöttelevä poika.

Yöt meillä vaihtelee edelleen tosi paljon. Välillä on, meidän mittakaavassa, hyviä öitä useampi putkeen, eli että heräämisiä on kolme, sitten tulee taas niitä öitä kun heräillään tunnin välein. Oon väsynyt, ei voi kieltää, ja oon ajoittain ollut tosi kateellinen kaikille, jotka saa nukkua öitään useamman tunnin putkeen. Mutta, tää on meidän vauva ja hän nyt nukkuu näin, ja tääkin on vaan vaihe. Vaan vaihe, se ajatus kyllä jotenkin auttaa jaksamaan. Mun vauva herää koska hän tarvitsee mua, koska hän on terve ja kehittyy normaalisti, ja mä oon onnekas että mulla on tää vauva, joka herää. Väsymykseenkin turtuu, ja vaikka on niitä päiviä, että tuntuu että en mä kyllä jaksa, niin kyllä sitten vaan kuitenkin jaksaa. Yrittää vaan keskittyä niihin positiivisiin asioihin. Ja oon ajatellut, mä herään vaikka sata kertaa yössä jos saan pitää tän onnen ja mun pienen perheen terveenä ja mun kanssa vielä tosi tosi pitkän aikaa.

Poika osaa tällä hetkellä kannatella itseään kyynerpäin varassa ja myös nostaa rintakehää ylös lattiasta käsillä, työntää myös varpailla alakroppaa ylös lattiasta. Hän ei vielä käänny, mutta yritys on kova ja uskoisin että lähiviikkoina hän jo kääntyy. Halu ryömimään on kova myös ja peppu nouseekin jo lattiasta. Poitsu on tosi liikkuvainen ja tarkkaavainen. Viime viikolla hän oppi, että käden voi avata ja sulkea, ja siinä kuluukin aikaa kun tätä ihmettelee. Tovi jos toinenkin hän vain tuijottelee käsiään ja avaa ja sulkee niitä. On osannut siirtää tämän myös käytäntöön, tarttuu leluihin ja laittaa niitä suuhun, pitää myös pikkuhetkiä tuttipullosta itse kiinni. Viime viikolla hän oppi myös päristämään huulilla,eikä muuta nyt tekisikään. :D Hän on pääasiassa valtavan iloinen, nauravainen ja juttelevainen kaveri. Hänellä on lempilelut, lempikirjat ja lempipiirretyt. Isin parta naurattaa kovasti, kun se kutittaa, ja siitä on kiva ottaa kiinni. Myös äidin hiukset naurattaa, sekä kaikenlainen hassuttelu ja höpöttely. Hän rakastaa musiikkia, varsinkin Satu Sopasen lastenlaululevyä ja Vain elämää -ohjelmaa.

Oon saanut kaksi äitiystävää tästä läheltä, sekä järjestän perhevalmennuksemme äitien vauvatreffejä ja tää kaikki on saanut mua piristymään paljon. Oon kokenut oloni melko yksinäiseksi välillä, ja ollut vähän loukkaantunutkin siitä miten jotkut ystävät on kaikonneet. Vaikka ymmärtäähän sen, tavallaan. Oon myös iloinen siitä, että meidän pojalla on mahdollisuus saada pitkäaikaisia ystäviä muista vauvoista. Käydään muskarissa tiistaisin, ja siitä tykätään molemmat hirveästi. Ensi viikolla aloitetaan vauvauinti.

Kyllä sitä tässä pikkuhiljaa huomaa, että arki alkaa sujua, vaikka väsymys onkin kova ja päivät on joskus aika pitkiä. Oman lapsen hymy ja kehityksen seuraaminen on kuitenkin ihan mahtavaa, ja mä oon ihan valtavan kiitollinen joka päivä siitä, että mä saan olla äiti, juuri mun ihanan pojan äiti.

Katselin tuossa kuvia kesältä, missä poitsu on vielä ihan pikkuvauva ja kyllä niitäkin aikoja nyt jo lämmöllä muistelee. Kaikki tää on ollut jotenkin niin ihmeellistä, tunteiden vuoristorataa ja jotenkin tosi paljon rankempaa mitä etukäteen aattelin, mut myös paljon hienompaa. On ihan mahtavaa miten rakkaus aktualisoituu tuohon lapseen, mun ja miehen rakkaus ja rakkaus häneen tulee jotenkin niin näkyväksi tuossa pikkutyypissä. Oon hänestä ihan valtavan ylpeä jo nyt, mun suurin saavutus.

Mitä muuta kuuluu? Kyllähän tässä itse jää vähän toiseksi kun vauvaa pääasiassa arkipäivät yksin hoitaa. Siinä missä ennen oli kiva että oli lakatut kynnet, tukka laitettu, meikkiä joka päivä ja vaatteisiin uhrattu ajatusta, on nyt tärkeintä että ne vaatteet ylipäänsä saa helposti päälle ja tukka on harjattu, jos ei oo pakko niin meikkaamiseen en jaksa uhrata aikaa jos oon vaan kotona. Kaikki omat harrastukset on vähän jäänyt ja se harmittaa, tosin, tää on vain vaihe. Toi pikkutyyppi on pikkutyyppi niin vähän aikaa, kyllä mä ehdin sitten. Käyn kerran viikossa koiratreeneissä Mintun kanssa ja muskari ja vauvauinti on mullekin mieluisia juttuja, samoin päivittäiset lenkit poitsu rattaissa.

Täytän ylihuomenna 32 ja oon saanut kyllä suurta harmia revittyä siitä, että tänä vuonna en jaksanut ja pystynyt järkkäämään minkäännäköisiä synttärijuhlia. Synttärit, niin omat kuin läheisten, on mulle tosi tärkeitä ja nyt tuntuu niinkuin koko homma menis ohi. Mies on kyllä luvannut järjestää mulle sushi-illallisen ja lauantaina päästään syömään kahdestaan kun mamma vahtii poikaa, että sekin on kyllä jo tosi spesiaalia. Enkä mä oikeestaan paremmin tätä synttäriä vois viettää, äitinä vihdoinkin, mun rakkaimman perheen kanssa.

Itsestäni voisin kyllä huolehtia vähän enemmän, mikä ehkä nyt helpottaa jos nuo pitkät päikkärit pojalla pysyy joka päivä. Kirjoitella, jumpata, ehkä lakata ne kynnetkin taas joskus, kutoa, värittää ja lukea. Viikottain tulee nyt onneksi tavattua muita äitejä ja vähän harrastettua.

Että niin, kyllä meillä menee nyt oikeestaan tosi hyvin. Rankkaa on välillä, huonot yöt, kiukkupäivät, väsyneet päivät parisuhteessa ja se kun välillä on itse aivan loppu. Mutta sitten ne hyvät asiat aina voittaa ja kyllä äitiys on ihan ehdottomasti parasta ikinä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti